“Unettomuudesta pelastunut” -kirja syntyi omakohtaisesta kokemuksesta

”Valvoin koko viime yön. Ahdistus alkoi jo illalla nukkumaan mennessä ja kesti koko yön. Korvatulppiakaan ei voi pitää, kun sydän jyskyttää niin kovaa, että pää hajoaa. Imovanekaan ei  auttanut yhtään mitään. Illalla olin kyllä tosi väsynyt, kun toissa yönäkin nukuin vain kaksi tuntia. Nyt voin sanoa, että pelkään nukkumista. En ymmärrä kauanko ihminen voi tätä kidutusta kestää. Aamulla pari tuntia itkin, tuntuu niin toivottomalla tämä tilanne. Viides lääke jo menossa ja olo ei ole parantunut. Päivät menee sumussa haahuillen, muisti ei enää toimi, mitään ei oikein jaksa. Mutta koira on kusetettava ja itse syötävä.”  

Tämä teksti on päiväkirjastani 3.1.2017. Syksyllä 2016 uuvuin ja alkoi krooninen unettomuus.

Työnkuvani kehitysvammatyössä oli paisunut vuosi vuodelta ja vaatimukset lisääntyneet. Työ oli hektistä, ja se vaati jatkuvaa valppautta ja sinkoilua paikasta toiseen. Tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. En ottanut univaikeuksia tarpeeksi vakavasti, vaan olin tottunut niihin vähitellen ja ajattelin niiden olevan ohimenevä ilmiö – toisin kuitenkin kävi.

“Vaikka olen rikki, se ei ole mun syy. Se että voin eheytyä, on mun vastuulla.” -Tuntematon-

Seitsemän vuoden aikana kokeilin lukemattomia eri keinoja unettomuuden selättämiseen. Kokeilin yhdeksää eri lääkettä, hypnoosia, psykoterapiaa, nettiterapiaa, kuntoutusta ja monia eri vaihtoehtohoitoja ja rentoutusmenetelmiä.

Aluksi ajattelin, että unettomuus on sairaus, josta on päästävä nopeasti eroon. Myöhemmin tajusin, että ehkä se on ennemminkin viesti jostain sellaisesta, johon olisi hyvä kiinnittää huomiota ja pohtia sen syytä. Unettomuusmysteerin selvittäminen on ollut vuosien salapoliisityötä, punaisen langan etsimistä, mitkä tekijät vaikuttavat uneen ja miten. Mikä on syy ja mikä seuraus?

Unettomuusvuosien aikana kirjoitin huomioitani ylös ja psykoterapeuttini rohkaisi minua kirjoittamaan kokemuksistani kirjan. Omaan kokemukseen perustuvia kirjoja unettomuudesta on aika vähän. Haluan kirjallani luoda toivoa unettomuuden kanssa kamppaileville. Unen parantamiseen on paljon eri vaihtoehtoja, joita kannattaa ainakin kokeilla. Toki vaikutukset ovat jokaisella yksilöllisiä. 

Unettomuuden selättämiseen on keinoja, mutta ne oli etsittävä itse. Lääkäriltä saa lähinnä lääkehoitoa, mutta se harvoin riittää juurisyyn poistamiseen. Haastavaa on se, että apua on etsittävä juuri silloin, kun omat voimat ovat vähimmillään. 

En ole kokenut missään vaiheessa häpeää unettomuudestani tai uupumuksestani. En ole tehnyt tätä tahallani. Näin voi käydä ihan kenelle tahansa, kun stressitaso on liian pitkään korkealla, palautuminen liian vähäistä tai keholla ei ole käytettävissä riittävästi tarvittavia rakennusaineita. Olen ollut valmis tekemään kaikkeni toipumisen eteen. Sanotaan, että ihmisen vahvuus mitataan silloin, kun elämässä tulee eteen ongelmia.

Olen kertonut tilanteestani avoimesti ihmisille, ja yllättävän monta kohtalotoveria on löytynyt matkan varrelta. Unettomien mielessä pyörii paljon kysymyksiä – Ottaako vastaan lääkehoitoa vai ei? Mistä löytää sopivan psykoterapeutin? Miten turvata toimeentulo? Onko vaihtoehtohoidoista apua? Unettomuus on huomattavasti yleisempää kuin osasin etukäteen kuvitellakaan.

Syksyllä 2020 opiskelin kokemustoimijaksi ja vuotta myöhemmin kehittäjäasiakkaaksi. Olen kertonut omaa unettomuustarinaani mm. sairaanhoitaja- ja sosiaalityön opiskelijoille sekä luennoinut unettomuuteen liittyvissä webinaareissa. Kehittäjäasiakkaana olen saanut olla mukana monissa mielenkiintoisissa kehitysprojekteissa, kuten esimerkiksi työkyvyn tuen palveluiden kehittämisessä ja hyvinvointisuunnitelman valmistelussa. On todella tärkeää, että kokemustoimijoita ja kehittäjäasiakkaita hyödynnetään palveluiden kehittämisessä ja heitä voisi käyttää vielä paljon nykyistä enemmänkin. Haluan lisätä ihmisten tietoisuutta uupumuksesta, unettomuudesta ja niiden hoitokeinoista. Parasta mielenterveystyötä on puhua asioista.

E-kirja löytyy Ellibsin kirjakaupasta: https://www.ellibs.com/fi/book/9789529486779/unettomuudesta-pelastunut

Kirsi Keränen

7. Korkean toimintakyvyn masennus

Korkean toimintakyvyn masentuneisuus versus uupumus?

Yleensä uupunut saa diagnoosina jonkin muun kuin uupumuksen, tai sen lisäksi esim. masennuksen. Masennuksellakin on monet ”kasvot”, joista tunnetuimpia merkkejä on mm. toimintakyvyttömyys. Olisinkin ehdottanut kirjoitusta, jossa käsiteltäisiin korkean toimintakyvyn masennusta. Koska uupumusta voi edeltää masennus, olisi tämä hieman vähemmän esillä ollut masennuksen muoto hyvä tuoda esiin, koska tuntuu olevan haasteellinen tunnistaa jopa ammattilaisillakin.

Yritin etsiä kansainvälisiä tutkimuksia tästä aiheesta, mutta hakuni jäi laihaksi; aihetta ei ole juuri tutkittu. On se silti etenkin psykiatrien, psykoterapeuttien ja työuupumusta hoitavien lääkärien hyvin tuntema ilmiö.  Yhteiskunnallinen kiinnostus masennusta kohtaan ilmenee sekin lähinnä sen aiheuttaman toimintakyvyn heikkenemisen ja sairausloma- ja eläketapausten määrän lisääntymisen kautta.

Nythän on jo muutaman vuoden ajan raportoitu Kelasta mielenterveyshäiriöiden menneen tuki- ja liikuntaelinsairauksien ohi suurimpana sairauslomia ja eläkkeitä/kuntoutustukia aiheuttavana syytekijänä. Etenkin nuoret, alle 30-vuotiaat naiset nousevat esiin näissä Kelan tilastoissa. 

Naiset hakevat ja saavat selvästi enemmän Kelan kuntoutusta kuin miehet, eikä kuntoutuspsykoterapia ole poikkeus. Kaikista kuntoutuspsykoterapian saajista naiset muodostavat lähes neljä viidesosan, ja Kelassa on pohdittu, jäävätkö miehet aidosti tämän kuntoutusmuodon ulkopuolelle tarpeestaan huolimatta, vai eikö niitä tarpeita ole tai eivätkö ne vain nouse esille. Asia vaatisi tarkempaa tutkimista.

Naisilla on kuitenkin selvästi suurempi riski saada tavallisia mielenterveyden häiriöitä, ja näistä nimenomaan masennus ja ahdistuneisuus ovat ns. naisten sairauksia.

Onko tytön elämä sitten jotenkin vaativampaa ja riskialttiimpaa kuin pojan elämä vieläkin, 2020- luvulla, Suomessa, joka on pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallimaa ja maailman onnellisin maa?

Kyllä se näyttää siltä, ja tytön ja naisen elämässä on paljon riskikohtia, joissa voi tapahtua naisen mielenterveydelle haitallisia, jopa vaarallisia asioita.

Jo pikkutytöiltä odotetaan enemmän suorittamista kuin pojilta; tytön huone pitää olla siisti, tavarat tallessa ja vaatteet puhtaat. Harrastuksiin tulee osallistua jollei joka päivä koulun jälkeen, niin useana päivänä viikossa. Pikkusisaruksista ja lemmikeistä huolehditaan hyvin, häkit puhdistetaan ja pestään, kissat ja koirat ruokitaan ja ulkoilutetaan, kavereiden synttärit muistetaan jne. 

Teini-ikäisenä tytön vaatimuslista kasvaa, mutta vapaus ei, vaan päinvastoin: tyttöjä kontrolloidaan ja valvotaan. Pitää olla tietynlainen vaatetus ja hiustyyli, meikkiä saa olla vähän tai ei lainkaan, ei ainakaan liikaa, muotoja samoin sopivasti, ei liian vähän eikä liikaa, koruja niin ikään sopivasti, vaatteet saavat paljastaa vain vähän, ei laisinkaan liikaa jne. Koulussa, harrastuksissa ja kaveripiirissä on menestyttävä eikä haittaa tee se, että on kaunis, kiva ja älykäs.  

Pojat saavat olla poikia; pojat pelaavat, kisaavat huvikseen, saavat pukeutua ja mennä vapaammin, teinipoikien koulutehtävät ja kotiintuloajat eivät ole niin tarkkoja, kun pojathan ovat poikia. Pojan rentoudesta palkitaan, mutta tytöltä odotetaan voimakasta itsekontrollia.  Jo tämä asetelma on omiaan aiheuttamaan tytössä kateuden tunnetta veljeä kohtaan ja sama heijastuu koulu- ja opiskelumaailmassa. Pojat pääsevät helpommalla, ja se ketuttaa, ainakin alitajuisesti.

Lasten laiminlyönti ja kaltoinkohtelu, ja etenkin tyttöjen ja naisten seksuaalinen hyväksikäyttö ja rajojen loukkaukset jatkuvat edelleen 2020-luvun Suomessa, vaikka asiasta puhutaan yhä enemmän ja monet tuomitsevat sen täysin. Fyysinen itsemääräämisoikeus ja sen loukkaukset näyttävät olevan erityisen haitallisia ihmisen mielenterveyden järkkymiselle. Resilienssiin eli kykyyn kestää erilaisia loukkauksia ei sen sijaan kiinnitetä sen ansaitsemaa huomiota. Masennuksen lisääntymisen ja uhriutumisen rinnalla tulisikin eri tahoilla miettiä, miten lisätä haavoittuvimpien ryhmien, kuten lasten, nuorten ja naisten resilienssiä.

Masennuksen ydinoireita ovat mielialan mataluus, väsymys, aloite- ja keskittymiskyvyttömyys ja muu toimintakyvyn lasku, ilottomuus ja värien häviäminen elämästä, vetäytyminen sosiaalisista suhteista ja ruokahaluttomuus.  Tunnetaan myös ns. epätyypillisiä masennustiloja, joissa voi olla vain osa oireista tai seuraus on päinvastainen, kuten esim. ruokahalun kasvu kausimasennuksessa. 

Masennuksen laukaisee tai masennukseen johtaa tunnetusti esim. vakava kriisi, suru, työuupumus tai elämän mullistava tapahtuma, joka voi olla lähtökohtaisesti ihana hieno asia, kuten lapsen syntymä. Mutta hormonaalinen muutos synnyttäjän kehossa on valtava, ja se on pääsyy mielialan romahtamiseen. Monet naiset tunnistavat myös tavallisen kuukautiskierron, sen päättymisen (vaihdevuodet) tai toisaalta hormonaalisen ehkäisyn vaikutuksen mielialaan; estrogeenitason äkillinen lasku näyttääkin alentavan mielialaa.

Korkean toimintakyvyn masennukseen sairastuu todennäköisesti korkeaa vaatimustasoa elämässään vaalimaan oppinut ja siihen tottunut, (tiedostamattaan) täydellisyyttä tavoitteleva ja ulkoisten vaatimusten paineessa kasvanut nainen.

Mieliala voi olla matala, mutta suorituskyky pysyy pitkään hyvänä. Tässä on kuitenkin iso riski toimintakyvyn romahtamiseen kertarytinällä. Näiden joukossa on todennäköisesti heitä, jotka painavat pitkään suorittaen arkeaan ja yhtenä päivänä eivät sitten pääsekään ylös sängystä. Ilmiö on potentiaalisen vaarallinen.

Tietysti ihmiset ja heidän elämäntilanteensa ovat erilaisia, ja osalla masennus saattaa jatkua vuosia sellaisena, että siihen liittyy korkea toimintakyky, ja osalla ns. sytytyslanka on lyhyempi. Oma ja lähipiirin elämänlaatu ainakin heikkenee, vaikka pystyisikin suorittamaan, kun masennusoireet hallitsevat elämää. Varmasti ammatin ja alan mukaan masennus haittaa enemmän tai vähemmän. Aloilla, joissa on annettava toiselle ihmiselle itsestään, pantava persoona likoon, kuten hoito-, opetus- ja kasvatusalat, masentunut työntekijä on vähemmän myös asiakkailleen. Sikälikin masennusta tulee pyrkiä aina hoitamaan parhain keinoin, joista lääkehoito ja terapia yhdessä ovat tehokkain hoitoyhdistelmä ns. luontolähtöisiä ja itsehoitomenetelmiä lainkaan unohtamatta.

Kelan kuntoutuspsykoterapiaa eivät tarvitse kaikki, mutta siihen on syytä hakeutua etenkin, jos arvelee masennuksen taustan juontavan kaukaa, lapsuudesta, nuoruudesta, suvun ja perheen, mahdollisten traumojen vaikutuksesta. Suuri osa saisi riittävän avun todennäköisesti myös lyhytpsykoterapiasta, noin 20 käyntikerrasta ammattilaisella. Osalle riittävät hoitosuhteeseen terveydenhuollossa, kuten terveysasemalla, psykiatrian poliklinikalla tai työterveyshuollossa, liittyvät käynnit, esim. psykiatrisen sairaanhoitajan viikottaiset tai työterveyspsykologin käyntikerrat (esim. 5+5). Osa toivoo pelkästään lääkitystä ja hyötyy siitä riittävästi. Nettiterapia ja muut etäkuntoutusmuodot sekä Kelan mielenterveyskuntoutuskurssit ovat taas osalle soveltuvia.

Luonnon hyvinvointivaikutukset ovat jo laajalti tunnettuja. Metsäretket voivat auttaa yhtä hyvin masennukseen kuin yksi lääke, on hyvä muistisääntö.

Miten helpottaa uupumisen oireita – Osa II

Tässä osassa II tar­kas­tel­laan uu­pu­mi­ses­ta toi­pu­mis­ta. Uupumus voi olla sitkeä seu­ra­lai­nen ja siihen voi liittyä ah­dis­tus­ta, ma­sen­nus­ta ja epätoivon tunteita. It­se­tun­te­muk­sen ke­hit­tä­mi­sel­lä voi kumminkin yrittää vahvistaa toi­pu­mis­taan uu­pu­muk­ses­ta. Tässä kerron tarkemmin muutamia keinoja.

Kaikki, jotka ovat kokeneet uupumuksen omalla kohdallaan tietävät, ettei kyse ole hetkellisestä ja nopeasti ohimenevästä tilasta. Stressi voi olla hetkellistä ja ohimenevää, ellei sekin muutu jatkuvaksi, mutta uupumus, kun se on tullut osaksi elämää, tuntuu pysyvän pitkään mukana.

Uupumus on sitkeä kumppani

Mielenterveystalo kertoo uupumisesta toipumiseen voivan kulua useampi vuosi, ja joskus toipuminen uupumusta edeltävään jaksamisen tilaan voi vaatia kymmenenkin vuotta. Uupumiseen sairastuneet ja siitä toipuvat tietävät kohdallaan mitä kaikkea tippumiseen kuuluu. Voi olla, että ylirasittuminen on vaikuttanut kehoon niin vahvasti, että uupumisen yhteydessä tuleekin useampi muu diagnoosi rinnalle, joiden kanssa on opeteltava elämään tai aloitettava toipuminen. Migreeni, niskahartiaseudun jäykkyys ja lihasjumit ovat tuttuja uupumisen yhteydessä esiin nousevia kehon signaaleja ylirasittumisesta.

Oman kehon huoltaminen samalla mielen huoltamisen kanssa onkin yksi, minkä huomasin tärkeimmäksi uupumisesta toipumisessa. Jaan tässä sinulle muutamia ajatuksiani uupumisen kanssa elämisestä, ja miten muokata omaa arkeaan ja toimintaansa ihan pienillä asioilla kevyesti kohti sellaista elämäntapaa, joka auttaa elämään uupumisen kanssa.

Entä jos kä­sit­te­li­si uu­pu­muk­sen kanssa elämistä samoin kuin muun elämässä olevan sairauden kanssa eloa?

Minulla on ollut lapsesta saakka allergia, ja joka kevät siitepölyt aiheuttavat hengitysvaikeuksia ja rajoitteita elämään. Niiden kanssa oppii elämään, vuosien varrella olen oppinut mikä toimii ja miten kannattaa toimia missäkin vaiheessa. 

Allergia on autoimmuunitauti, jossa elimistö lukee ikään kuin väärin ruoka-aineita tai muita allergian aiheuttavia asioita ja päättelee niiden olevan vaaraksi keholle. Tästä syntyy allerginen reaktio.

Entä jos ajattelisi, että uupumus toimii ikään kuin allergia? Uupumus, silloin kun stressi ja ylirasitus on siihen pisteeseen päässyt, on kun reaktio, joka pakottaa kehon hidastamaan. Keho ja mieli lukevat ympäristöä, ja sen stressin ja ylirasituksen aiheuttavia asioita, ja uupuneet ovat erityisesti herkistyneet näkemään rasitusta ympäristössä. 

Esimerkiksi ennen uupumusta keskustelu muutaman henkilön kanssa, tai uusiin ihmisiin tutustuminen ovat voineet olla normaaleja tilanteita. Uupumuksesta toipuvalle sama tilanne voi olla paljon rasittavampi. Sama tilanne voi tuntua vaativan kaiken jaksamisen ja energian, ja sen jälkeen täytyykin päästä lepäämään pidemmäksi aikaa, jotta jaksaa jälleen uudelleen. Koska tilanne voi olla erityisen rasittavan tuntuinen, voi olla, että näistä tilanteista pyrkii eristäytymään tai jättäytymään pois. Tämä voi aiheuttaa yksinäisyyden tunnetta ja mieli soimaa itseään siitä, kun ei jaksa.

Kuinka helpottaa kehon ja mielen yli­ra­sit­tu­nei­suu­den tilaa?

Kirjoitin aiemmin uupumuksen olevan kuin vuoristorataa. Sen aikana tuntuu olevan erinäisiä vaiheita, välillä ollaan lähtötilassa tai pohjalla, ja välillä taas uupumuksen kanssa eläminen voi tuntua tasaisemmalta. 

Näiden pohjalta olen laatinut omasta kokemuksesta sinulle eräänlaisen kolmiosaisen uupumuksen kanssa elämisen kartan.

Heti alkuun tärkeäksi muodostuu pysähtyminen ja tilanteen rauhoittaminen. Tämän kohdan aikana tarkoitus on keskittyä pääosin itseen ja tutustua itseensä rauhassa uudelleen. 

Kun pysähtymisen jälkeen tuntuu, että on mahdollista jaksaa paremmin, voi edetä liikkeelle lähtöön, jossa tarkoitus on hyvin pehmein askelin tunnustella oman elämän osa-alueita ja rakentaa elämäänsä tukemaan omaa jaksamista. 

Jatkuvan kuuntelun vaihe seuraa liikkeelle lähtöä, kun sinusta tuntuu hyvältä ja olet varma askelissasi. Tämän vaiheen aikana tarkoitus on ylläpitää kaikkea aiemmin koettua ja varmistaa, että jatkossa sinulla on turvaa jaksamisesi tueksi.

Pysähtyminen

Lepää ja minimoi ärsykkeet ympäriltäsi:

Tärkeintä on keskittyä lepoon, jotta keho ja mieli saavat rauhoittua. Se voi tuntua vaikealta ja voi tuntua siltä, että mikään lepo ei auta jaksamiseen. 

Ärsykkeiden hiljentäminen tai poistaminen kumminkin auttaa katkaisemaan ylirasittunutta mieltä ja kehoa. 

Itse suosin tässä kohtaa:

  • muistutusten, somen ja kaiken ylimääräisen poiskytkemistä kännykästä. Itseasiassa, jos vain pystyy, kännykän voisi hetkeksi laittaa jäähylle –> tämä auttoi itselläni siihen, että pystyin keskittymään oman hyvinvoinnin vahvistamiseen, kun ei ollut painetta siitä, että minulta jatkuvasti vaadittaisiin tai odotettaisiin jotain.

Liiku kevyesti ja tee mielekkäitä asioita:

Muistatko mistä tekemisestä olet nauttinut? 

Entä jos kokeilisit uudelleen tätä tekemistä vaikkapa kerran viikossa tai useammin. Sinä päätät, mikä tuntuu sinusta sopivalta.

Keskity täysillä itseesi ja oman olon kuunteluun:

Tämä voi tuntua hyvin itsekkäältä ja itseasiassa se onkin. Itseensä keskittyminen täysin on omaan itseensä tutustumista. Uupumuksen aikana ja sen alkaessa stressitila on ehtinyt pitkälle, ja oman itsensä kuunteleminen voi olla hyvinkin hämärtynyttä. Jotta voisi tarjota itselleen lepoa silloin, kun keho ja mieli sitä tarvitsevat ja auttaa itseään, on hyvä suunnata katse sisimpäänsä ja pyrkiä tutustumaan itseensä uudelleen. 

Käytännössä tätä voi harjoitella esimerkiksi mindfulness-tekniikoiden avulla tai meditaatiolla. Näiden pyrkimys on tuoda huomio hengitykseen ja tunnustella oman kehon tuntemuksia, sekä panna merkille mielen liikkeet, antaen niiden olla ja tuoden jälleen huomion uudelleen omaan hengitykseen.

Liikkeelle lähtö

Keskity asioihin, jotka antavat onnistumisia:

Stressaantuneen ja uupuneen mielen on helppo vajota pelkoon ja epäonnistumisen tunteisiin. Pyri siis vahvistamaan niitä asioita, joissa olet hyvä. 

Oletko ollut aina taitava jossain? Osaatko esimerkiksi piirtää todella hienosti? Oletko ollut taitava luistelija?

Entä jos kokeilisit, miten taitosi voivat? 

Mikäli tekeminen, jossa olet ollut luontaisesti hyvä, on myös sinulle mielekästä (yleensä näin on, mutta ei välttämättä aina), huomaat pian, että voit saada mielekkäiden asioiden tekemisen kautta onnistumisia elämääsi.

Älä pakota itseäsi, anna asioiden tapahtua painollaan:

Uupunut ja stressaantunut mieli on monesti keskittynyt siihen, kuinka jotain ”täytyisi” tehdä tai jonkinlainen ”täytyisi” olla. Tämä täytyminen on yksi asia, johon on hyvä puuttua toipumisen alkuvaiheessa.

Kyllä, elämässämme on asioita, joita on tehtävä, mutta entä jos päiväsi on jo täynnä, tarvitseeko sinun tehdä se juuri nyt vai voisiko se kenties odottaa, kun sinulla on rauhallisempaa? 

Voit kuulostella itseäsi ja jos sinua pyydetään johonkin, mihin tunnet ettei sinulla ole juuri sillä hetkellä jaksamista, voit sanoa asian kohteliaasti. Jos aihe kiinnostaa, voit kysyä olisiko sinun mahdollista liittyä seuraan vaikkapa toisella kertaa.

Tämä pätee myös toipumiseen. Uupumuksesta toipuminen ei ole suoritus, se on elämänmuutos. Pyri siis antamaan itsellesi aikaa, sinulla ei tässä kohtaa ole kiire enää yhtään mihinkään.

Voit tehdä alustavat askelmerkit tavoitettasi kohti:

Unelmointi on täysin sallittua, jos vain se tuntuu sinusta hyvältä. Miltä elämäsi voisi näyttää? Mitä haluaisit enemmän elämääsi?

Missä voisit olla viiden vuoden päästä?

Voit itse unelmoida tai valmennuksessa saada tukea unelmakartan merkeissä.

Jatkuva kuuntelu

Luo jaksamistasi vahvistavia tapoja:

Miltä päivärutiini sinusta tuntuu? Mitä asioita voisit tehdä, joilla saisit vahvistettua hyviä tunteita päivän aikana ja rentouduttua?

Pyri löytämään sellaisia tapoja, joilla saat arkeesi palauttavia asioita. Se voi olla mielekästä tekemistä, josta on jo ollut aiemmin puhetta. Tärkeintä on sinun tuntemuksesi ja se, että tavat vahvistavat jaksamistasi.

Kuuntele jatkuvasti kehosi ja mielesi signaaleja:

Jatkuvalla tarkoitan rutiinia. Sinun ei tarvitse olla joka hetki tunnustelemassa sen hetkistä olotilaa. Tähän riittää, että pysähdyt pohtimaan päätösten kohdalla, miltä asia sinusta tuntuu, ja etenet sen mukaisesti siihen suuntaan, joka sinusta vie sinua eteenpäin juuri sinne, minne olet aiemmin suunnitellut. 

Kuuntelu on myös tietoisuutta omasta itsestä sekä oman kehon ja mielen tuntemuksista ja tunteista. Tätä kautta voit saada aikaisen varoituksen, jos huomaat toistavasi kaavaa, joka ei esimerkiksi tuekaan jaksamistasi. Saat silloin mahdollisuuden tunnistamisen jälkeen muokata tapaa siihen suuntaan, joka voisi toimia sinulle paremmin.

Aseta rajat ja kunnioita omaa aikaasi:

Vapaa-aika on kalleinta, mitä elämässä on. Silti se on tietynlainen illuusio. 

Voit aloittaa rajojen asettamisen ja ajan kunnioittamisen pohtimalla esimerkiksi:

  • Mihin käytän aikaani?
  • Mitä saan ajalla, jonka käytän?
  • Miten voisin käyttää aikaani?

Vasta kun olemme tietoisia siitä, mihin aikamme kuluu, voimme tehdä päätöksen asioiden muuttamisesta toivomamme mukaiseksi, ellei asia jo ole toivotun mukainen – se tapahtuu taas vasta, kun olemme valmiita muutokseen. 

Yli­ra­sit­tu­nei­suu­den tilassa tärkeää on saada katkais­tua rasitus mah­dol­li­sim­man hyvin, jotta keho ja mieli pää­sisi­vät aloit­ta­maan pa­lau­tu­mi­sen. Jatkuva stressi kuor­mit­taa mieltä ja aiheuttaa ke­holl­i­sia tun­te­muk­sia, joten näiden takia tärkein on alussa rau­hoit­taa tilanne.

Kun tilanne on rau­hoit­tu­nut, ja sinä tiedät milloin se koh­dal­la­si on näin, voit hiljaa ja kevyin askelin siirtyä uudelleen tun­nus­te­le­maan asioiden tekemistä. Tärkeää on opetella kuun­te­le­maan omia kehon ja mielen hiljaisia sig­naa­le­ja, joita voi olla esi­mer­kik­si kehon ki­pu­ti­lo­jen li­sään­ty­mi­nen, sy­dä­men­ty­ky­tyk­set, päänsäryt tai kiel­teis­ten ajatusten li­sään­ty­mi­nen, är­ty­nei­syys ja uni­vai­keuk­sien li­sään­ty­mi­nen. Nämä ovat tärkeitä merkkejä, jotka tun­nis­taes­sa sinulla on mah­dol­li­suus puuttua ti­lan­tee­seen.

Pyri kuun­te­le­maan kehoasi ja sen hiljaisia sig­naa­le­ja. Totuttelu voi viedä aikaa, mutta jo­kai­sel­la kerralla kehityt aina enemmän – luota itseesi.

Salla Hokkanen
Valmentaja, LCF Life coach

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa:

Miten helpottaa uupumisen oireita – Osa 2 | Valoa valmennus

Miten helpottaa uupumisen oireita – Osa I

Uupumisen oireet ovat jo­kai­sel­la yk­si­löl­li­set. En­sim­mäi­si­nä hetkinä uupumisen alettua huomasin, että rau­hoit­tu­mi­nen ja py­säh­ty­mi­nen auttoivat näkemään ja muok­kaa­maan uu­pu­muk­seen joh­ta­nei­ta toi­min­ta­mal­le­ja.

Viime aikoina uupumus ja sen oireet ovat nousseet esille. Uupumisen läpikäyminen on jokaiselle omakohtaista. Samalla tavoin myös oireet ja niiden helpottaminen on yksilöllistä.

Tällä tekstillä haluan jakaa omaa tarinaani siitä, mikä on auttanut minua elämään uupumuksen kanssa ja välillä jopa ajattelemaan, että se on ”ohi”.

Uu­pu­mi­ses­ta toi­pu­mi­nen on vuo­ris­to­ra­taa

Olen usein kuullut uupumukseen päätyneiltä ihmisiltä sanat: ”Milloin tää oikein on ohi? Tätä on jo kestänyt X vuotta ja vieläkin tuntuu ettei jaksa.” 

Näen asian niin, että riippuu juuri sinun ajatuksestasi sitä kohtaan, mikä on ohi ja normaalia, milloin koet uupumuksesi olevan ohi. En halua olla pessimistinen, se ei ole tarkoitukseni, kun haastan ajattelemaan: entä jos se onkin osa sinua? 

Kuten sanoin, en halua olla pessimisti, pikemminkin tarjota vaihtoehdon ajatuksille.

Entä jos uupuminen on, sen kerran tapahduttua, osa sinua? Se on sellainen osa, jonka kanssa voit valita elää tai taistella sitä vastaan tai miten haluat asiaa käsitellä.

Kuten aiemmassa blo­gi­kir­joi­tuk­ses­sa­ni viittasin Mielenterveystalon määritelmään uupumuksesta, kyse on kehollisesta ja mielen tilasta. Pitkään jatkunut stressitila altistaa kehon ja mielen hälytystilaan, jossa molemmat toimivat jatkuvassa selviytymistilassa. Mieli ja keho oppivat tuntemaan olevansa jatkuvasti hyökkäyksen alla ja kuluttavat energiaa suojatakseen itseään. Kun tähän tilaan on päästy, voivat yksinkertaisimmatkin asiat olla kamppailu ja viedä energiaa niin, ettei lopulta tunnu jaksavan mitään.

Tästä syystä ensimmäinen neuvo on monilla lepo. Samoin tein itsekin heti sairasloman alussa, ja kuten tämän tarinan otsikostakin voi päätellä, olen käynyt myös sen jälkeen uudelleen pohjalla ja lepo on silloinkin ollut tärkeä osa toipumista. Kuten jo sanoin, uupumisesta toipuminen on vuoristorataa, johon kuuluu ylä- ja alamäet. Sen kanssa on mahdollista oppia elämään.

Kiin­nit­tä­kää tur­va­vyön­ne – matka alkaa!

Jos stressitilan voisi nähdä jonottamisena vuoristorataan, niin se varsinainen hetki, kun havahdut siihen, että nyt tämä taitaa olla uupumusta oli ainakin itselläni se, missä tunsin, kuinka vaunu lähti liikkeelle ja täytyi laittaa turvavyö kiinni. 

Tässä kohtaa mielessä pyöri miljoona ajatusta ja varmastikin yhtä monta tunnetta. Pohdin jatkuvasti: ”Miten näin oli päässyt käymään?”. Olin mielestäni aktiivisesti pyrkinyt jopa estämään uupumista ja osaltaan ehkä olinkin pitkittänyt sen alkua, rauhoittamalla elämäni perusasioihin (terveellinen ja säännöllinen ruokailu ja lepo) aina, kun tunsin elämän vievän kohti rankempia tai kiireisempiä hetkiä. 

Silti jossain kohtaa oli tullut se vaihe vastaan, jossa nämä perusasiat eivät enää auttaneet pitämään uupumusta loitolla, vaan uupumus jyräsi päälle.

Häpeän tunne oli jatkuvasti läsnä: ”Miksi en jaksa? Mikä minussa on vialla? Miksi päästin itseni tähän tilaan?”. Häpeä omasta jaksamattomuudesta ja riittämättömyydestä olivat jatkuvasti läsnä. Kadehdin välillä sitä henkilöä, joka olin ollut ennen uupumusta, se henkilö, joka oli järjestänyt asioita ja jaksanut ja tehnyt kaikkea.  Uupumuksen alettua, tunsin olevani haamu edellisestä, jokin viallinen versio, josta ei ollut enää mitään hyötyä. Negatiivinen sisäinen puhe oli jatkuvaa, ja aloin kuvitella myös muiden ajattelevan yhtä negatiivisesti minusta, kuin mitä sisäinen puheeni minulle sanoi.

Häpeä ei ollut kumminkaan ainoa tunne, mukana oli myös vihaa ja katkeruutta. 

Vihaa itseäni kohtaan, jota negatiivinen sisäinen puhe vielä vahvisti ja katkeruutta, siitä, että näin oli käynyt minulle. Kaikista yrityksistäni välttää tilannetta, olin epäonnistunut. 

En­sim­mäi­nen ylämäki… ja tiputus

Sairaslomalla oli mahdollista levätä, mutta myös pohtia ja käydä läpi tunteita, joita nousi esille. Aluksi tuntui, että sitä vain tuijotti mitään ajattelemattomana ikkunasta ulos ja se oli ok. Ne hetket olivat jopa mukavia, kun itsesyytökset eivät iskeneet kimppuun. 

Siinä oli myös aikaa latautua ja lopulta huomasin ajattelevani, että tämä on nyt tapahtunut ja tämän kanssa olisi alettava elää. Miten kasaan elämäni, jotta välttäisin uuden pudotuksen? 

Lähdin siitä, että minun oli tutkittava tapojani toimia. Eihän tähän tilanteeseen nyt vaan noin vain voitu yhtäkkiä tipahtaa, vaan jokin toiminnassani oli vaikuttanut tilanteen muodostumiseen. 

Perkasinkin tässä kohtaa paljon työskentelytapojani ja ajattelumallejani, ja havaitsin, että täy­del­li­syy­den­ta­voit­te­lu­ni yhdessä tehokkuuden ja tunnollisuuden vaatimusten kanssa olivat mahdollisesti taustavaikuttaneet uupumukseni muodostumiseen. 

Seuraavana pohdin, miten voisin muuttaa tapojani, jotta ne eivät olisi enää niin ehdottomat ja uupumisesta ei tulisi kierrettä.

Päädyin siihen, että minun oli aloitettava asioiden tekeminen lapsen askelin, ensin opeteltava kävelemään, ennen kuin pystyn jälleen ottamaan harkittuja juoksuaskelia. 

Aloitin laittamalla itselleni uudet tavoitteet. Sen sijaan, että tehtävälistani päivää kohden oli ollut täysi A4 useilla ranskalaisilla viivoilla, uusi tavoitteeni päivää kohden oli yksi asia.

Ajatus näin radikaalilta kuulostavan lopputuloksen takana oli se, että voisin opetella uudelleen tuntevani onnistumista ja riittävyyden tunnetta omien voimavarojeni puitteissa. Yhden päivittäisen tehtävän lisäksi asetin tavoitteeksi itseni kuuntelun. Jatkossa kuuntelisin kehoani ja sen antamia signaaleja, ja pyrkisin toimimaan jaksamiseni rajoissa sen sijaan, että jatkuvasti olin pyrkinyt venyttämään jaksamiseni rajoja pidemmälle ja tekemään enemmän ja enemmän. Voisin jatkossa opetella onnittelemaan itseäni siitä, että sain yhden asian tehtyä ja sen jälkeen voisin edetä kehoni ja jaksamiseni rajoissa pikkuhiljaa.

Tämä toimi melko hyvin, vaikka aluksi häpeän tunne oli jatkuvasti läsnä. Sisäinen dialogi koostui itsesyytöksistä siitä, kuinka laiska olin, kun en saanut tehtyä kuin sen yhden tehtävän päivässä. Olin sisäisessä puheessani edelleen surkea haamu edellisestä. 

Vähitellen, kun pyrin hiljentämään sisäistä puhettani sanomalla sitä vastaan, että parempi yksi asia kuin lamaannus ja ei yhtään asiaa, sain vähitellen heikon rauhan itseni kanssa aikaiseksi.

Puolisen vuotta ehti mennä ja yhden asian tekeminen alkoi tuntua rutiininomaiselta ja silloin minuun iski ylimielisyys tai mikä olikaan, joka sai ajattelemaan, että: ”Hei, nythän se pää alkaa olla jo veden pinnalla! Aikaakin on jo kulunut, lisää höyryä, voithan sinä tuota yhtä asiaa, mutta entä jos tekisitkin kaksi…kolme…ENEMMÄN!”

Siinä kohtaa oltiin syksyssä ja silloin tuli ensimmäinen tiputus takaisin alas. 

Pettymys siitä, että mielestäni hyvin alkanut toipuminen oli rikkoutunut ja olin jälleen tilassa, jossa kehoni osoitti merkkejä ylirasittumisesta, univaikeudet alkoivat jälleen nostaa päätään ja negatiivinen sisäinen puhe palasi vauhdilla mukaan kuvioihin.

Miten näin oli päässyt käymään ja miten tästä pääsisi jälleen ylös?

Ta­sai­sem­paa nousua kohti

Itselläni takapakkiin oli vaikuttanut ylimielisyys ja ajatus siitä, että uupumus oli jo täysin selätetty. Itsevarmuus on tarpeellista ja sen kehittäminen oleellista uupumuksesta toipumisessa, mutta nyt se oli mennyt ylimielisyyden puolelle. Olin alkanut ajattelemaan, että olin jo täysin ohi kaikesta, jolloin en kiinnittänyt enää huomiota tapoihini toimia.

Olin jättänyt väliin kehoni signaaleja ja kasannut itselleni tapaamisia ja tekemistä vanhaan tapaani ja tämän vanhan tavan toimimattomuus palasi muistuttamaan minua. Muistutus ja tiputus näin jälkeenpäin katsottuna oli hyvä ja tarpeellinen, sillä se herätti kunnioittamaan tarvitsemaani elämäntapamuutosta.

Tässä kerrassa oli myös eroa uupumuksen alkamiseen. Onnistuin tunnistamaan kehossani epämukavuuden tunteet ja näiden tunnistaminen auttoi minua painamaan jarrua ja pysähtymään. Vaikka pysähdys sillä hetkellä tapahtuikin melko myöhäisessä vaiheessa, niin silti koen, ettei minun onneksi tarvinnut mennä yhtä syvälle uupumiseen kuin ensimmäisellä uupumisella. 

Kun olin jälleen rauhoittanut itseni, eli karsinut ensin aivan kaiken pois, saatoin jälleen aloittaa yhdestä asiasta päivässä. Tässä kohtaa päätin pysyä uskollisena yhdelle asialle päivässä, kunnes voisin kehoni puolesta ottaa toisen asian mukaan. 

Tästä on nyt kulunut kahdeksan kuukautta ja nyt olen siinä vaiheessa, jossa koen voivani ottaa parikin asiaa päivään. Silti huomaan, että  niitäkin päiviä tulee, jolloin pyrin hamuamaan itselleni useampia asioita: parikin valmennusta päivässä tai sen päälle vielä kirjoittamista ja yrityksen pyörittämistä. 

Nykyään minut pysäyttää viimeistään se, kun huomaan suuttuvani esimerkiksi teknisille haasteille tai se, kun huomaan, että olen hakannut päätäni seinään yrittäessäni pakottaa itseäni tekemään jotain, minkä koen kriittiseksi tehdä juuri sillä hetkellä. Kun näin käy, tiedän, että minun on otettava etäisyyttä. 

Näitä hetkiä voisin kutsua loiviksi laskuiksi tasaisemman nousun ja laskun vaiheessa. 

En voi tietää tuleeko eteen vielä jossain vaiheessa isoja nousuja tai syviä laskuja. Se mitä voin tehdä, on pyrkiä kunnioittamaan matkaani ja se tarkoittaa itseni ja kehoni viestien kunnioittamista. Epäuskon ja negatiivisuuden vaiheet kuuluvat matkaan, mutta koko matkan ei tarvitse olla vain sitä. Tärkeintä on muistaa kuunnella omaa kehoa ja mieltä ja havahtua niihin hetkiin, kun tilanne on luisumassa epäterveen puolelle. Niinä hetkinä on tärkeä jälleen pysähtyä ja ottaa rauha meneillään olevasta tilanteesta tai asiasta.

Loppuun muutama ha­vait­se­ma­ni tapa rau­hoit­taa ja rau­hoit­tua uu­pu­muk­sen sy­ven­tyes­sä:

  • Pysähdy hetkeksi: Tämä tarkoittaa ihan fyysistä pysähtymistä. Voit esimerkiksi asettua makaamaan tai hyvään asentoon. Tärkein on, ettet tee nyt yhtään mitään, olet vain.
  • Kun alat tekemään asioita – tee ne ajatuksella ja hitaasti: Keskity jokaiseen tekemääsi asiaan. Jos siivoat, keskity siihen mitä kehosi tekee, miten se liikkuu, kuinka pinta, jota siivoat, muuttuu edessäsi. Jos teet ruokaa, keskity siihen, mitä hajuja aistit, mitä makuja maistat, mitä aineksia laitat ruokaan ja miltä ne tuntuvat käsissäsi. Voit keskittyä siihen millaisen koostumuksen tekemäsi ruoka muodostaa ja tarkkailla sen mukaan, milloin ruoka on valmis. 
  • Kun urheilet tai liikut, tee se rauhassa: Joillekin rankka liikunta voi auttaa saamaan ajatukset pois tai auttaa ikään kuin purkamaan stressiä. Kun olet uupumuksen keskellä ja haluat liikkua, ehdottaisin mieluummin tekemään sen rauhassa. Rauhallinen kävely luonnossa, jooga, pilates tai meditaatio auttavat kehoa rauhoittumaan ja olemaan läsnä hetkessä. Tämä katkaisee stressin aiheuttaman hermostollisen reaktion ja auttaa rauhoittamaan kehoasi ja mieltäsi.
  • Tee mielekkäitä asioita: Tämä voi olla liikuntaa, mutta myös muuta sellaista, mistä juuri sinä saat iloa ja hyvän olon tunteita. Jos sinusta tuntuu, ettet tiedä mitä mielekäs tekeminen sinulle voisi olla, voit aloittaa kysymällä itseltäsi: ”Milloin olen ollut onnellinen? Mitä olen silloin tehnyt tai mitä tilanteeseen on liittynyt?”

Alussa tärkein on, ettei kiirehdi. Pyri rauhoittamaan itsesi ja tekemisesi. Voit aina palata pysähtymään ja olemaan hetkessä. 

Salla Hokkanen
Valmentaja, LCF Life coach

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa:

Miten helpottaa uupumisen oireita – Osa I | Valoa valmennus

Mikä meitä uuvuttaa? Uupumisessa on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen ulottuvuus

Uupumus ei saavu karmit kaulassa, vaan tavallisimmin hiljaa hiipien. Uupumuksessa voimavarat hupenevat pikkuhiljaa ja väsymys kumuloituu. Ei ole harvinaista, että moni kantaa kuormaa alitajuisesti jo lapsuudesta lähtien: jatkuva huolestuneisuus ja katastrofiajattelu, suorituskeskeisyys, liiallinen miellyttäminen, haasteet ihmissuhteissa, omien tarpeiden ohittaminen, hankaluudet kohdata omia tunteita sekä käsittelemättömät traumat paljastuvat monen uupumisen takaa. Uupumus ei siis koskaan synny yhdessä yössä, vaan pitkällisen sinnittelyn ja pärjäämisen seurauksena.

Voi kuinka me suomalaiset olemme sisukasta kansaa! Jopa niin sisukasta, että osa kieltäytyy tyystin hakemasta apua, vaikka tarve vaatisi. Epäonnistumisen ja häpeän tunteiden pelko on niin kova, että se ajaa ohittamaan uupumuksen hälytysmerkit ja ilmiselvän palautumistarpeen. Jatkuvaa väsymystä virheellisesti normalisoidaan “eikös kaikilla ole nyt vähän rankkaa!”. Syyllisyys ja huono omatunto nostavat ruman päänsä pienestäkin virheestä tai tekemättä jääneistä asioista. Pahimmillaan ajatukset eivät jätä rauhaan edes yöllä, vaan kalvavat mielessä ja pitävät hereillä tuntikausia.

Uupuminen tapahtuu vähitellen: olet aivan kuin sammakko kattilassa, jossa vesi hiljalleen lämpenee ja totut siihen, kunnes on jo liian myöhäistä ja vesi alkaa kiehua. Yhtälailla totut jatkuvaan stressiin sekä kiireentuntuun, suorituspaineisiin, arjen kuormittavuuteen ja sisäisiin sekä ulkoisiin vaatimuksiin, kunnes jonain päivänä koittaa kiehumispiste ja voimat loppuvat. Tilanne on psyykkisesti todella pelottava: mieli saattaa puskea eteenpäin väkisin, mutta keho pistää totaalisesti hanttiin.

Harvoin työ yksinään on uupumisen syynä, vaikka se tuntuu yksinkertaisimmalta selitykseltä. Jokaisen uupumisen taustalla on yksilöllinen ja ainutlaatuinen elämäntarina. Tarinat ovat usein niin koskettavia ja inhimillisiä, että liikutun niitä kuunnellessani. Uupuneiden kanssa työskentely on saanut minut syvällisesti kiinnostumaan, mitä kaikkea tuo ilmiö pitää sisällään. Jokainen uupunut on jollain tavalla kadottanut yhteyden omaan sisimpään, ja sitä kohti terapiatyössä lähdetään hiljalleen kulkemaan. Voimavaratvahvuudet ja voimaantumisen tunne löytyvät pieni pala kerrallaan.

Uupumisen yhteisöllinen ulottuvuus

Uupumus kollektiivisena eli yhteisöllisenä ilmiönä on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Ongelma ei suinkaan ole pelkästään yksilöiden, vaan kattaa koko yhteiskunnan. Yhteiskunnan ja yhteisöjen rakenteet, kulttuuri ja arvot heijastavat inhimillisyyden unohtamista sekä ihmisarvon hautaamista saavutusten, suoritusten ja teknologian alle. Huolestuin tästä kehityskulusta jo vuosia sitten työskennellessäni hoitoalalla, jossa epäinhimillisyys löi usein vasten kasvoja. Raha ratkaisi, ei suinkaan hoidon tarve. Johtamisen sanoissa ja teoissa oli isoja ristiriitoja sekä mikro- että makrotasolla. Ongelmia vähäteltiin ja seuraukset ovat jo kaikkien nähtävillä.

Tilanne on kaikkein traagisin yksilön kannalta silloin, kun vihdoin itse tunnistaa avun tarpeen ja ponnistellen lähtee sitä hakemaan, mutta pyynnöistä huolimatta ei saa apua. Ihmisyys ja inhimilliset tarpeet tulevat mitätöidyiksi. Siinä saattaa särkyä luottamus aivan kaikkeen.

Herkät ihmiset uupuvat ensin: he ovat työpaikkojen ja muiden yhteisöjen “ilmapuntareita” ja reagoivat ensimmäisenä pahalla ololla. Ihmisten oireilu kannattaisi yhteisöissä ottaa vakavasti ja tarkastella systeemisiä muutostarpeita. Inhimillisyys ja herkkyys eivät ole heikkoutta, vaan merkki terveestä haavoittuvuudesta.

Sisäinen siivoustyö eli oman uskomus- ja tunnemaailman kohtaaminen sekä muuttaminen on jokaisen omalla vastuulla. Kuitenkaan kaikkea ei pidä nähdä täysin yksilön näkökulmasta, sillä osuutensa on myös yhteisöillä. Yhtälailla ulkoinen siivoustyö tulee toteuttaa talkoohengessä. Tarvitaan kauhakaupalla inhimillisyyttä, pehmeyttä, lempeyttä ja hidastamista aivan joka yhteiskunnan kolkkaan. Monen selkänahka on jo aivan vereslihalla esimerkiksi työelämän vaatimusten ja jatkuvan puskemisen takia. Kaikki eivät edes pysy kelkassa, vaan putoavat turvaverkkojen väleistä tyhjyyteen.

Olen havainnut, että nykyihmistä uuvuttaa myös valtava informaatiotulva, sillä erilaisten kollektiivisten uhkakuvien maalaamisella on iso psykologinen vaikutus. Uutiset ja kuvat sodasta, sairauksien mahdollisuuksista sekä katastrofeista välittyvät suoraan alitajuntaan, jolloin keho virittyy huomaamatta taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään. Katastrofiajattelu saa lisää ”ruokaa” ja stressitasot ovat näin ollen pysyvästi koholla. Kiinnitä tietoisesti huomiota miten jatkuva uutisten katsominen tai sosiaalisen median selailu vaikuttaa mielialaasi. Mikäli havaitset vaikutuksen, suosittelen rajoittamaan niiden seuraamista reilusti. Ota tilalle jotain muuta rauhoittavaa tekemistä tai vaihtoehtoisesti olemista ja rentoutumista. Päästä irti tarpeesta olla jatkuvasti “ajan tasalla”. Jos jotain suurta tapahtuu, luota, että tärkeä tieto saavuttaa sinut kyllä.

Keho ja mieli elpyvät luonnolliseen tahtiin, kun annat itsellesi siihen mahdollisuuden. Mitä väsyneempi ja uupuneempi olet, sen tärkeämpää on tietoisesti harjoitella rentoutumisen taitoa. Turva, rentous ja luottamus löytyvät pienin askelin antautuen ja kannateltuna. Laita happinaamari ensin omille kasvoille ennen kuin autat muita. Yhteiskunta muuttuu lopulta yksilö kerrallaan.

Ratkaisuvinkki: Ota aikalisä mediasta tai rajaa käyttö vain voimaannuttavaan sisältöön. Kuulostele omia todellisia voimavaroja ja ole itsellesi sekä muille rehellinen: mitä kaipaat ja tarvitset juuri nyt?

Susanna Aarnikallio

Susanna Aarnikallio on uupuneiden oivalluttaja ja Oivallusten Olohuone-yrityksen perustaja

Kirjoitus on aiemmin julkaistu osoitteessa:

Mikä meitä uuvuttaa? Uupumisessa on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen ulottuvuus (hidastaelamaa.fi)

Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen

Musertuessani uupumuksen alle, pahinta ei ollut se, että puheeni takelteli, kun aivoni eivät ehtineet hakemaan oikeita termejä samalla, kun etenin lauseissani.

Pahinta ei ollut se, että toisinaan kehoni oli lyijyn raskas. Silloin jopa sängystä nouseminen ja kahvin keittäminen kävi ponnistelujen jälkeen suuremmastakin saavutuksesta.

Pahinta ei ollut se, että sydämeni hakkasi miltei ulos rinnastani puhelimen soidessa tai se, että aina välillä raajani (tai kieleni!) puutui (eikä mokoma ilmoittanut keskukselle milloin sattuisi palaamaan takaisin käyttööni).

Kirjavia oireita pahempaa oli se, että jouduin ajelehtimaan oirekirjoni pyörteissä ilman, että kukaan pystyi sanomaan, milloin saisin itseni takaisin.

Ajelehdin epätietoisena siitä, milloin pystyisin taas puhumaan ilman, että sanat hukkuisivat matkalla tai ajatus katkeaisi.

En tiennyt, milloin voisin julkaista tekstiä ilman, että joudun tavaamaan sitä viidesti läpi löytäen kerta toisensa jälkeen hölmöjä ajatus- ja kirjoitusvirheitä.

Enkä todellakaan tiennyt, milloin pystyisin jälleen olemaan tuottava ja hyödyllinen kokonaisen työpäivän ajan – tai viiden työpäivän peräjälkeen, vaikka sairasloma toisensa perään tuli päätökseensä, ja sitten taas jatkui.

Terveydenalan ammattilaiset yrittivät tsempata minua puuhastelemaan työmaalle oman toimintakykyni rajoissa. Se on ajatuksena kaunis ja jopa kannustava, mutta jos koko toimintakyky on tiessään, myös sula mahdottomuus.

Vain tämä hetki

Loputtomassa aivosumussa ja äärimmäisessä hitaudessa eläminen (tai ehkä enemmänkin haahuilu) kävi useammin kuin kerran tai kaksi turhauttavaksi ennen kaikkea minulle itselleni. Se ei ollut pelkästään turhauttavaa, vaan jopa masentavaa.

Jopa motoriikkani oli kärsinyt, minkä vuoksi annostelin kahvia kahvinkeittimeen kuin pieni lapsi (ympäri pöytiä siis) varmistellen puolisoltani, kuinka monta mitäkin kahvinkeittimeen laitetaan.

Suurin pelkoni oli, ettei kyse ole lopulta uupumuksesta, vaan jostain paljon vakavammasta. Sellaisesta, josta en välttämättä koskaan tulisi toipumaan: olin menettänyt toimintakykyni, etevyyteni ja nokkelan huumorini niin perinpohjaisesti, että tilanne oli kerrassaan masentava. Aivosumu ei kattanut pelkästään kykyjäni, vaan myös tunne-elämä tuntui harmaalta, keskinkertaiselta, mitään sanomattomalta.

En muistanut menneisyyttäni, enkä tiennyt tulevasta. Oli vain hetki jossa ajelehdin, toimintakyvyttä, sumussa. Odotellen, että ehkä vielä joskus tämä tästä.

Kaikki muut kyllä tiesivät kertoa, että kyllä tämä tästä, mutta asiat etenivät niin hitaasti, hiljalleen, ettei siihen ollut helppo uskoa.

Pitkä tie

Sain aina väläyksittäin ripauksen toimintakykyäni takaisin. Arkiset tapahtumat kuten se, että uni loppui aamulla tai se, että sitä ylipäätään oli ollut yhtäjaksoisesti koko yön, olivat lottovoittoja.

Niistä tuskin tuli ilakoitua, sillä siinä, missä terveydentilani otti askeleen eteenpäin, seuraavassa hetkessä hypättiinkin kaksi askelta taakse. Liike oli sahaavaa, mutta pikkuhiljaa – kuin huomaamatta – liikkeen pituus kävi yhä elastisemmaksi. Ei päivä- tai viikkotasolla, vaan kevään vaihtuessa kesään ja sitten pikkuhiljaa kohti uutta kokonaista syksyä. Hieman pidempiä askeleita.

Liike on yhä aaltoilevaa. Ennakoimatonta. Yhtä hyvää päivää saattaa seurata uusi hyvä päivä – tai kolme rutkasti huonompaa.

En tarkoita hyvällä tai huonolla päivällä perinteistä viittausta mielialaan, vaan kykyyn tarttua, aikaansaada, osallistua, olla läsnä ja havainnoida. Muistaa, montako mitäkin kahvinkeittimeen. Viimeistellä kokonainen lause niin, että kaikki sanat ovat menneet kerralla oikein, tulleet oikeassa järjestyksessä ja muodostaneet yhdessä ymmärrettävän lauseen.

Vaikka vielä toisinaan laskujen eräpäivät jäävät noteeraamatta ja viestisovellukset täyttyvät avaamattomista keskusteluista, tiedän, että vielä jonain päivänä sumu hälvenee ja kaikki on selkeämpää.

Vuosipäivä

Heinäkuussa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun päätin ottaa yhteyttä työterveyteen. Vuosi sitten tuijotin saapuneita työsähköposteja ymmärtämättä niistä sanaakaan. Saamatta otetta sen enempää viestien sisällöstä kuin näppäimistöstäkään. Tuli sairasloma, toinen ja kolmas.

Nyt elokuussa 2021, vuosi myöhemmin, havahdun siihen, että minua jännittää. Olen juuri jättänyt syksyn ensimmäisen työhakemuksen ja ilmoittautunut koulutukseen, johon on valintaprosessi. Se, että tunnen jännitystä tuntuu lottovoitolta, kun seurana on liian pitkään ollut tasapaksu harmaa, samantekevä, mitään sanomaton olotila. Sumuinen, korkeintaan epätoivoinen tunne, joka on jatkunut jatkumistaan.

Sellaisen jälkeen on inspiroivaa tuntea. Tuntea ja tuntea olevansa ihminen.

Kun uskaltauduin kertomaan kokemuksestani blogissani tammikuussa 2021 sain uskomattoman määrän viestejä ihmisiltä, jotka olivat kokeneet saman. Ihmisiltä, jotka olivat samassa tilanteessa tai sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat aivan kuilun reunalla.

Olin yllättynyt niiden keskustelujen määrästä, joita pääsin ulostuloni myötä käymään. Ja koska tiedän, että olet siellä – matkalla omalla polullasi – haluan sanoa:

Hengitä. Hetki kerrallaan, vaikka leijuisit heliumpallon lailla irrallisena kaikesta, saamatta otetta. Hetki kerrallaan, vaikka kompuroisit sumuista metsäpolkua yön hämärässä. Vielä tulee sellainen ajanjakso, kun hyviä päiviä on enemmän, kuin huonoja päiviä. Kun hyviä kausia, on enemmän kuin huonoja kausia. Liike on sahaavaa ja toisinaan tuntuu, ettei suunta ole eteenpäin, mutta tärkeintä on silloinkin: hengittää.

Purematta Paras -blogia kirjoittava Jenna

Kirjoitus on julkaistu aiemmin:

Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen | Purematta Paras

Estä ylikuormittuminen ajoissa – Palaudu (osa 2)

Ylikuormittuminen syntyy kun mielen ja kehon kuormitus ja palautuminen ovat pitkään epätasapainossa; palautuminen on riittämätöntä kuormittumiseen nähden, usein käytetään myös termiä alipalautuminen.

Postaussarjan ensimmäisessä osassa opit tunnistamaan pitkittyneen stressin oireita, ensimmäisen osan pääset lukemaan tästä. Lukemalla koko postaussarjan opit ennaltaehkäisemään ylikuormittumista, väsymistä ja uupumista.

Tässä tekstissä ymmärrät, mitä palautuminen tarkoittaa ja miksi se on tärkeää?

Palautuminen käynnistyy kun autonomisen hermoston parasympaattinen osa aktivoituu. Tämä tapahtuu luonnostaan unen aikana ja rentoutuessamme. Luontaista palautumista sotkee some, kiire, stressi ja muutokset: palautuminen jää helposti riittämättömäksi, ajaudutaan ylivireyteen, jolloin unenlaatukin helposti kärsii.

Uni on tärkein palauttava tekijä, mutta palautuminen on muutakin kuin lepääminen ja nukkuminen. Palautuminen on osa tekemistä; ei jotain, mitä ansaitsemme vasta tekemisen jälkeen.

Viisautta on palautua jo ennen kuin on aivan loppu.

Palautumisen kannalta keskeistä on irtipäästäminen ajattelusta, pyrkimisestä ja saavuttamisesta. Lisäksi hermoston tasapainon kannalta tärkeää on turvan tunne; se on viesti hermostollemme, ettei ole mitään hätää ja voidaan alkaa hellittää taistele ja pakene-tilasta. Turvan tunnetta voidaan vahvistaa mm. erilaisin kehollisin menetelmin tai läsnäolevassa vuorovaikutuksessa. Hyvä kysymys onkin; milloin ja kenen seurassa sinulla on turvallinen olo?

Ylikuormittumisen välttämiseksi on tärkeää vaalia kuormituksen ja palautumisen tasapainoa omassa arjessa ja löytää itselle sopivia tukikeinoja palautumiselle erityisesti silloin kun huomaa stressin pitkittyvän.

Hidasta tahtia

Stressin pitkittyessä on luonnollista, että paikalleen pysähtyminen tuntuu vaikealta ja monen on helpompi hidastaa tahtia tekemisen kautta. Hidastaminen ei vaadi oravanpyörästä hyppäämistä tai sapattivuotta Lapissa. Hidastaminen ei myöskään tarkoita, etteikö voisi olla hektisessä työelämässä ja tykätä työstään.

Hidastaa voi kuka tahansa, omassa arjessaan. Hidastaminen on omien tarpeiden ja hyvinvoinnin kuuntelua ja tarpeettomasta karsimista. Sitä, miten suhtautuu arkeen, myös kiireisiin hetkiin. Miten lisätä läsnäoloa, kokea ja tuntea myös arkisissa hetkissä. Miten valita hidastaa. Ja hidastaessa huomata, mikä on itselle tärkeää ja mikä ei.

Hidastaessa on helpompi tunnistaa omaa kuormittumista ja tunnistaa, mitä tarvitsee juuri nyt.

Tässä muutamia keinoja hidastaa tahtia:

  • omien rajojen tunnistaminen ja vaaliminen
  • yhteen asiaan keskittyminen
  • ympäristön havainnoiminen
  • läsnäoleva kohtaaminen
  • kiireisen hetken tauottaminen
  • tarpeettomasta karsiminen
  • vaatimuksista hellittäminen
  • uloshengityksen hidastaminen
  • kehon tuntemusten huomaaminen
  • jännityksistä hellittäminen
  • luonnossa oleminen
  • käsillä tekeminen

Vaali lepoa ja palautumista jo päivän aikana

Kun palautumista vaalitaan pieninä hetkinä jo päivän aikana, ei kaikkea kuormitusta ja vireyttä tarvitse purkaa työpäivän jälkeen tai nukkumaan käydessä, jolloin vaikutus heijastuu myös yöuneen. Nukahtaminen luontaisesti helpottuu ja unenlaatu paranee.

Nukkumisen lisäksi palautumista on myös mm.

  • aikatauluttomuus,
  • muutaman minuutin mikrotauot,
  • hiljentyminen ja hidastaminen,
  • rauhallinen hengitys,
  • tietoinen läsnäolo,
  • palauttava liike,
  • lihasten rentouttaminen,
  • kosketus,
  • lukeminen,
  • musiikin kuuntelu,
  • sauna,
  • luonnossa oleilu,
  • läsnäoleva yhteys toiseen,
  • mielekäs, kiireetön tekeminen,
  • tehtävälistan karsiminen,
  • vaatimuksista hellittäminen.

Valmennettavieni kanssa keskustelujen perusteella keskeistä on yhteen asiaan keskittyminen. Lisäksi erityisesti psykologisen palautumisen kannalta tärkeä osa-alue on (työasioista) irrottautuminen myös mielen tasolla eli se, ettei työasiat jatkuvasti pyöri mielessä. Irrottautumiseen toimii usein parhaiten itselle mielekäs tekeminen tai oleminen, johon uppoutua. Kun irrottautuminen on tapahtunut, on ihmisen helpompi hellittää ja rentoutua. Tällöin palautuminen pääsee kunnolla vauhtiin.

Millaisia palautumisen tukikeinoja sinulla on käytössäsi?

Mirkka Tikkanen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa Uupumisen välttäminen — Mirkka Tikkanen

Estä ylikuormittuminen ajoissa – Tunnista

Ylikuormittuminen syntyy kun mielen ja kehon kuormitus ja palautuminen ovat pitkään epätasapainossa; palautuminen on riittämätöntä kuormittumiseen nähden, usein käytetään myös termiä alipalautuminen.

Tässä tekstissä opit tunnistamaan pitkittyneen stressin oireita. Lukemalla koko postaussarjan opit ennaltaehkäisemään ylikuormittumista, väsymistä ja uupumista.

Ylikuormittuminen näkyy usein univaikeuksina ja poikkeuksellisena väsymyksenä sekä mielen että kehon tasolla. Olo voi olla ärtynyt ja keskittyminen vaikeutuu. Liikunta ei ehkä tunnu hyvältä, sykkeet kohoaa pilviin tai eivät nouse juuri lainkaan. Vastustuskyky voi olla heikentynyt. Pitkäaikainen ylikuormitus voi aiheuttaa uupumista tai jopa masennusta.

Kuormituksen säätelyssä on pohjimmiltaan kyse autonomisen hermoston toiminnasta ja vireystilan säätelystä. Päivän aikana teemme ja kohtaamme asioita, jolloin hermoston sympaattinen osa aktivoituu, vireystila nousee ja fysiologinen stressireaktio käynnistyy; puhutaan myös taistele-pakene-tilasta. Stressireaktiota tarvitaan saadaksemme asioita aikaan, toimiaksemme tehokkaasti ja innostuaksemme. Ihannetilanteessa toiminnan ollessa ohi vireystila laskee ja palaamme levon ja sulattelun tilaan hermoston parasympaattisen osan aktivoituessa.

Stressireaktio on tarkoitettu väliaikaiseksi ja haitalliseksi se muuttuu pitkittyessään. Mikäli ollaan pitkään selviytymistilassa ajaudutaan ylivireyteen ja alkaa ilmetä erilaisia merkkejä mielen, kehon ja vuorovaikutuksen tasolla. Nopeatempoinen elämä, kiire, muutokset ja erilaiset kuormitustekijät pitävät vireystilaa koholla ja saattavat pitkittää stressireaktiota. Lisähaasteita asettaa älypuhelinten tuoma jatkuva saatavilla olo sekä tämä nykyinen maailma, joka on auki vuorokauden ympäri.

Ylikuormittumisen välttämiseksi onkin keskeistä oppia tunnistamaan, milloin stressi ylittää oman palautumiskyvyn ja tarjota tukikeinoja omalle palautumiselle.

Tunnista pitkittyneen stressin oireet

Missä tahansa muutoksessa avainsana on tietoisuus: tässä tapauksessa tietoisuus auttaa tunnistamaan omaa kuormittumista ja stressin merkkejä.

Tietoisuus vaatii itsensä kuuntelemista ja pysähtymistä oman toiminnan äärelle. Stressin merkit voivat olla moninaisia ja aina yksilöllisiä, ja siksi onkin keskeistä oppia tunnistamaan pitkittyneen stressin ja riittämättömän palautumisen merkkejä omassa mielessä ja kehossa.

Tunnetasolla tyypillisiä merkkejä stressin pitkittymisestä on ajatuskehät, joista on vaikea irrottautua, esim. “kamala kiire”, “tämä pitää tehdä nyt”, “en millään ehdi”. Muita merkkejä on keskittymiskyvyn heikkeneminen ja päätöksenteon vaikeutuminen. Asioita alkaa unohtua. Olo voi olla ärtynyt, ahdistunut, kärsimätön, huolestunut. Voi esiintyä itkuherkkyyttä tai kiinnostuksen hiipumista.

Fyysisinä oireina stressin pitkittyminen tulee usein esiin univaikeuksina näkyen mm. vaikeutena nukahtaa, heräämisenä aamuyön tunteina tai pinnallisena unenlaatuna. Lihakset voivat tuntua kireiltä ja jännittyneiltä, erityisesti niska-hartiaseudulla. Hengitys on tiheää ja pinnallista tai on vaikea hengittää syvään. Muita fyysisiä oireita ovat mm.

  • kohonneet sydämen syke ja verenpaine,
  • vastustuskyvyn heikkeneminen, toistuvat flunssat,
  • väsymys,
  • päänsäryt
  • huimaus,
  • erilaiset kivut tai jo olemassa olevan kivun voimistuminen
  • ruoansulatuksen ongelmat,
  • seksuaalinen haluttomuus,
  • hormonien epätasapaino.

Stressin pitkittyminen näkyy myös käytöksessä ja vuorovaikutuksessa; saattaa olla erilaisia ristiriitoja ja huolia työssä, ihmissuhteissa tai taloudellisessa selviytymisessä. Muita merkkejä voi olla pakkotahtisuus, vetäytyminen sosiaalisesta elämästä, mukavien harrastusten poisjääminen. Usein voi olla vaikeaa pysähtyä ja rentoutua.

Haasteita stressin merkkien tunnistamisessa

Työssäni valmentajana ja fysioterapeuttina olen huomannut, että alipalautuminen kehittyy usein hitaasti ja monen voi olla vaikea tunnistaa pitkittyneen stressin merkkejä.

Haasteita aiheuttaa myös se, että merkkien tunnistaminen vaatii usein hidastamista ja itsen äärelle pysähtymistä. Hidastaminen ja pysähtyminen tuntuu usein vaikealta silloin kun kierrokset ovat koholla. Välttämättä ei ole itselle sopivia keinoja hermoston rauhoittamiseksi ja kierrosten laskemiseksi.

Kolmas haaste on tunnistaa, mikä stressiä aiheuttaa ja miten arvioida kokonaiskuormitusta. Stressi jaetaan usein hyvään ja pahaan stressiin. On kuitenkin hyvä huomioida, että kehossa kaikki stressi tuntuu samalla tavalla;

stressireaktio on samanlainen, on stressiä laukaiseva tekijä sitten innostuminen, liiallinen kuormitus tai äkillinen muutos.

Onko sinun helppo tunnistaa ylivireyttä ja stressin oireita?

Mirkka Tikkanen

kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa

Estä ylikuormittuminen ajoissa — Mirkka Tikkanen

TYÖSSÄ UUPUU HÄN, JOKA TUNNISTAA TYÖPAIKAN EPÄKOHDAT!

Työyhteisön uupuja on työpaikan helmi, mutta hänet nähdään ihan päinvastoin. Uupuja on yleensä elävä esimerkki siitä, mitä työyhteisölle kuuluu ja minkälaisia arvoja työpaikka kantaa sisällään. Uupujassa on kaikki se informaatio, jota tulisi oppikirjan tavoin katsoa. Valitettavasti uupuja maksaa kokemuksestaan kovan hinnan, jota ei rahassa koskaan voi mitata.

Työyhteisön uupuja on usein herkkätuntoinen yksilö, joka aistii: “jokin täällä nyt mättää”! Hän koettaa puuttua epäkohtiin tuomalla niitä esiin, jotta muutosta syntyisi. Valitettavan usein “sitä taistelee tuulimyllyjä vastaan ” ja hänet leimataan peräti hankalaksi. Kenties useat kollegat olivat hänen kanssaan epäkohdista täysin samaa mieltä ja hän jopa puolusti heidän oikeuksiaan. Tosi paikan tullessa “nuo muut” eivät uskalla sanoa esimiehen edessä pihaustakaan ja hän jää tilanteeseen ihan yksin. Hänellä alkaa olla siis jo aika iso taakka harteillaan. Hän uupuu ja jää sairaslomalle, irtisanoutuu tai hänet jopa irtisanotaan. Kuulostaako tarina tutulta?

Työnantajalle on huomattavasti helpompaa poistaa epäkohtiin puuttuva yksilö työyhteisöstä, kuin “tarttua härkää sarvista” ja paneutua työpaikan todellisiin juuriongelmiin. Tämähän on hyvin naivi ja likinäköinen toimintatapa. Ikävä kyllä, työyhteisössä suojellaan niitä, jotka tekevät tilastoissa tulosta, mutta ilmapiirillisesti tuhoa. Olen kokemuksesta huomannut “näiden tuhoa tekevien työntekijöiden” olevan itse romahduspisteessä, mutta he välttelevät pahan olon kohtaamista kaikin tavoin ja tämän johdosta he oksentavat pahaa oloaan toisten päälle. Pikkuhiljaa muut kollegat alkaa voida pahoin ja erityisesti se “herkkätuntoisin”. On tyypillistä, että kun ihminen haluaa juosta ongelmiaan pakoon, hän tekee “kahta kovemmalla vauhdilla” töitä, joka näyttää siis tilastoissa hyvältä. “Eihän hyvää tulosta tekevä työntekijä voi olla työpaikan heikko lenkki”?!

Työelämässä uupuu hän, joka ei sovi toksisen tekemisen muottiin. Jos arvo on suorittamisessa, eikä ihmisen kohtaamisessa, murtuu sisältä eheä ihminen.

Meille on opetettu, että uupuminen on heikkoutta ja sitä pitää väistellä hinnalla millä hyvänsä, sillä “arvon saa vain jos ahertaa”. Tekeminen voi olla terapeuttista, mutta itseensä vastaan puskeminen = kipujen ja ongelmien väisteleminen, on niin itseä kuin ympärillä olevia ihmisiä kohtaan tuhoavaa. “Jos et sä kohtaa sun kipuja, vierelläsi oleva, herkkätuntoinen tekee sen sun puolestasi”! Eikä tätä tapahdu vain työpaikoilla, vaan perheissä vanhemman ja lapsen välillä ja sekä parisuhteissa!

Kirjoittaja on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja mielenterveyden kokemusasiantuntija.

Marja Matikainen

Julkaistu 25.9.2021 https://marjamatikainen.com sivulla.

STIGMA

Vuosi 2020 oli ihmeellinen. Näin ihmisiä välttelevän erakkosielun arkeen erikoisvuosi ei juurikaan tuonut muutoksia, mutta pysähdyin usein ruokaostoksiani tehdessäni ajatuksiini – jo arkiseksi käyneeseen näkyyn kasvomaskeista, pleksilevyistä ja käsidesipulloista.

En ole enää vuosiin käynyt koirieni kanssa ohjatuissa viikkotreeneissä, kisoissa tai muissa yleisötapahtumissa, joten uusien säädöksien myötä en tuntenut jääväni mistään paitsi. Monelle kivuliaanakin näyttäytynyt eristäytyminen muista, mahdollisti minulle etenevän kevään myötä vetäytymisen omaan kuplaani. Ehdin juuri ennen Uudenmaan sulkemista tutustumaan koirakkoon, jonka kanssa nykyisin jaamme saman asunnon ja arjen. Mies ja mittelspitz. Heidän kanssaan samassa kuplassa oli ja on mukavaa, turvallista olla.

Aivotyöläisen päivätyö onnistui yhtä lailla etänä, ensin vuokrakodin keittön pöydän ääreltä, sitten uuden kodin parvelle rakennetusta työtilasta käsin. Onnistui siis niin kauan, kunnes ei enää onnistunutkaan.

Hidas, kömpelö, typerä

Olin jo pitkään kärsinyt omituisesta rintakivusta, joka salpasi hengitykseni jo kuukausia ennen korona-aikaa aina töihin ajellessani. Rintaa puristi ja viilsi niin paljon, etten ollut varma, olisiko auto pitänyt ajaa tien reunaan vai painaa kaasua siksi, että olisin määränpäässä nopeammin. Työkaverin leikkisän suosituksen johdosta RedBull vaihtui Batteryyn, joka sittemmin vaihtui vielä kahviin, kunnes lopulta jätin kofeiinituotteet kokonaan pois välttyäkseni myös työpaikalla minua vaivaavilta rintakivuilta, sydämen hakkaamiselta ja omituiselta käsien hikoilulta ja tärinältä.   

Keväällä 2020 kuvittelin, että usein työpäiviin liittyvistä fyysisistä oireista olisi etätyön avulla kokonaan mahdollista hankkiutua eroon. Sen sijaan oireet tulivatkin kotiini. Elettiin kesäaikaa, kun en eräänä aamuna muistanutkaan, kuinka paljon ruokaa kullekin koiralle annetaan. Se oli asia, jonka olin aikoinaan opettanut avopuolisolleni, siis päivittäin arjessamme toistuva toimenpide, ja asia, jonka hän sittemmin joutui itse opettamaan minulle uudelleen.

Se, mikä aiemmin oli tiivistynyt työmatkojen rintakivuiksi ja -viilloiksi, oli yhtäkkiä ja täysin odottamatta, pyytämättä, minun ja arkeni, minun ja elämäni välissä. Tunsin oloni hitaaksi ja kömpelöksi, typeräksi. Tavasin työsähköposteja kuin ymmärtämättä suomen kieltä ja kirjoitin itse keksimiäni termejä, koska vakiintuneet ilmaukset ja termistöt eivät enää kuuluneetkaan sanavarastooni. Se on pelottavaa, jos sattuu olemaan ihminen, jolle verbaalinen ilmaisu on aina ollut tärkeää.

Aluksi en uskaltanut kertoa ongelmistani kenellekään. Sisäinen puheeni kertoi, että olen vain tyhmä, idiootti. Ei kukaan sellaiselle voisi mitään tehdä. Soimasin itseäni, kun en enää pystynyt, kun mieleni oli hidastunut rytmiin, jollaista en tuntenut omakseni.

Kun viimein on varaa romahtaa

Olimme loppuvuoden aikana matkalla tutkimaan Santun terveydentilaa lämpökuvantamisteknologialla, kun avopuolisoni ystävällisesti totesi, että taidamme saapua paikalle hieman myöhässä. Jostain syystä toteamus tuntui puukoniskulta rinnassani. En yhtäkkiä pystynyt hengittämään: aivan kuin keuhkoni olisi lyyhistyneet kasaan. Tuntui, kuin näkymättömät kädet olisivat kiertyneet kurkkuni ympärille ja vaikka kuinka yritin, henki ei kulkenut. Kohtaus yltyi ja eteni siitäkin huolimatta, että avopuolisoni käänsi auton keulan lopulta kotia kohti.

Jouduimme jättämään Santun tutkimukset sillä erää väliin, sen sijaan omat tutkimukseni käynnistyivät. Kävi ilmi, että hermostoni on sekaisin, kehoni ja mieleni ylikuormittunut, uupunut. Diagnoosiin kirjoitettiin uupumuksen lisäksi masennus.

Sitä kaikkea oli vaikea hyväksyä. Elin viimeinkin rauhallista ja tasapainoista arkea, mutta juuri siten keho onkin viisas: se luovuttaa kantamansa taakan vasta, kun on aivan pakko tai vasta, kun ympäristö on suotuisa, rauhallinen, lempeä. Kun viimein on varaa romahtaa.

Hidasta elämää

Niinpä minä hidastin, entisestään. Olin loppuvuoden aikana eripituisilla sairaslomilla töistä, palaten aina silloin tällöin kokeilemaan keskushermostoni resursseja. Kokeilut osoittautuivat huonoiksi. Oireet saivat yhä suuremman kirjon: milloin rentoutuessani raajani puutuivatkin, milloin en tuntenut jalkojani, milloin tunto katosi suusta tai huulista. Käsistä, kun yritin innoissani vuoden vaihteen tietämillä kantaa kotiini uutta sohvaa.

En ollut koskaan perusterveenä ihmisenä kohdannut rajallisuuttani siten. Niin rajusti. Oli monia asioita, joita olisin halunnut tehdä: monia projekteja, joissa olla mukana, mutta ilman, että minulla kuitenkaan oli niihin minkäänlaisia fyysisiä resursseja. Kehoni asetti rajansa, mieleni oli sumuinen, hidas, tahmea. Kömpelö.  

Sen hyväksyminen oli vaikeaa. Se, etten voinut itse hallita kehoani tai saapua sovittuun paikkaan sovittuun aikaan.

Jopa se, että metsälenkillä ulkoillessani enduropyörää ajanut nuori mies pysähtyi toivottamaan hyvää päivää, sai sydämeni hakkaamaan niin, että lopulta miltei lyyhistyin hankeen mustikanvarpujen keskelle. En tunnistanut itseäni, tuntui kuin olisin herännyt väärästä kehosta.

Kuin sieluni olisi vangittu epäkelpoon kehoon. Toisinaan realiteetit olivat niin masentavat, että mielikin oli uuvuksissa. Tuntui masentavalta olla yhtäkkiä mielenterveyskuntoutuja. Se oli rooli, jollaista en todellakaan ollut pyytänyt.

Mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan edelleen tabu. Olen pyrkinyt käsittämään omaa tilannettani etsimällä tietoa netistä ja pitkän, tahmean aikakauden jälkeen koen viimein voivani puhua tästä myös omien sisältöjeni parissa.

En usko, että työuupumukseksi ja masennuksesi diagnosoitu tila tulee määrittämään minua ihmisenä koko loppuelämäni ajan, mutta säännölliset tapaamiset psykoterapeutin kanssa voivat sen sijaan määrittää koko loppuelämäni suunnan. Olen kiitollinen siitä, että ajauduin vuosien jahkailun jälkeen lopulta hyvään, hoitavaan kontaktiin, jonka avulla voin pyrkiä vaikuttamaan omaan tulevaisuuteeni.

Koirat ja mielenterveys

Mielenterveysongelmiin liittyy paljon stigmaa ja ennakkoluuloja ja siksi koen, että juuri tällaisten asioiden esille nostaminen on erityisen tärkeää. Toivon, että tulevaisuudessa stigmaa on vähemmän. Ehkä kirjoituksillani voin vähintäänkin auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia tai olleita, tai ehkä yksinkertaisesti minun on helpompi jatkaa tarinaani, kun tämäkin osa-alue on käyty läpi siten, että seuraavaksi muiden aiheiden parissa on luontevampaa jatkaa.

Viimeisimpien vuosien aikana myös koiraurheilun parissa koiranohjaajan tunteet ja tunnesäätely on nostettu vahvemmin esille. Se on hienoa, sillä kaksikkona eläessä, treenatessa ja kisatessa yksikään menestyvä koirakko ei voi keskittyä ainoastaan koiran eteenpäin viemiseen: jossain kohti myös koiranohjaajan ominaisuuksia, resursseja ja kehityksen paikkoja on osattava tarkkailla ja kehittää. Ei riitä, että tiimistä vain 50% on paras versio itsestään.

Koira aistii ihmisen tunnetilan niin arjessa kuin kisakentillä, eikä se ole mitään, mitä voisimme niin älykkäältä eläimeltä piilottaa. Tunteet, ajatukset ja toiminta ovat alati jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa, eikä se ole samantekevää.

Totuus on se, että jakamalla elämämme koirien kanssa, jaamme elämämme koirien kanssa. Koirat eivät ole koskaan niin yksinkertaisia eläimiä, että niille kommunikointi tapahtuisi ainoastaan silloin, kun itse niin valitsemme. Teimme valintamme todellisuudessa jo silloin, kun toimme tuon ainutlaatuisen nelijalkaisen kotiimme, seiniemme sisälle, osaksi omaa perhettämme.

Koirat lukevat meitä, toimintaamme ja tilanteita kaiken aikaa, halusimme tai emme. Ne eivät ole läsnä pelkästään silloin, kun avaamme jääkapin oven tai tuomme niiden nenän eteen herkkupalan. Ne ovat läsnä koko ajan, ja kaiken sen ajan ne pyrkivät toimimaan tavalla, jonka ne ympäristöään lukemalla kokevat olevan eduksi. Myös siksi rajanveto siitä, mitä voin kirjoittaa ”koirasomeen” – ja mitä jätän sen ulkopuolelle – tuntuu turhalta. Olen ottanut elämänkumppaneikseni koirat, ja tässä me nyt olemme. Kaikki samassa veneessä, lopulta kuitenkin samojen asioiden äärellä – halusinpa vetää koirani siihen mukaan, tai en.

Yhtä kaikki koen, että kaikesta huolimatta meillä on kaikki hyvin. Meillä on toisemme. Katto päämme päällä ja koko tulevaisuus – kunhan ensin pysähdymme hengittämään, kuuntelemaan kehojemme viestejä. Hyväksymään ja ymmärtämään ja tarvittaessa: ottamaan apua vastaan.

Purematta Paras -blogia kirjoittava Jenna

Kirjoitus on julkaistu alunperin osoitteessa Stigma – Purematta Paras