STIGMA

Vuosi 2020 oli ihmeellinen. Näin ihmisiä välttelevän erakkosielun arkeen erikoisvuosi ei juurikaan tuonut muutoksia, mutta pysähdyin usein ruokaostoksiani tehdessäni ajatuksiini – jo arkiseksi käyneeseen näkyyn kasvomaskeista, pleksilevyistä ja käsidesipulloista.

En ole enää vuosiin käynyt koirieni kanssa ohjatuissa viikkotreeneissä, kisoissa tai muissa yleisötapahtumissa, joten uusien säädöksien myötä en tuntenut jääväni mistään paitsi. Monelle kivuliaanakin näyttäytynyt eristäytyminen muista, mahdollisti minulle etenevän kevään myötä vetäytymisen omaan kuplaani. Ehdin juuri ennen Uudenmaan sulkemista tutustumaan koirakkoon, jonka kanssa nykyisin jaamme saman asunnon ja arjen. Mies ja mittelspitz. Heidän kanssaan samassa kuplassa oli ja on mukavaa, turvallista olla.

Aivotyöläisen päivätyö onnistui yhtä lailla etänä, ensin vuokrakodin keittön pöydän ääreltä, sitten uuden kodin parvelle rakennetusta työtilasta käsin. Onnistui siis niin kauan, kunnes ei enää onnistunutkaan.

Hidas, kömpelö, typerä

Olin jo pitkään kärsinyt omituisesta rintakivusta, joka salpasi hengitykseni jo kuukausia ennen korona-aikaa aina töihin ajellessani. Rintaa puristi ja viilsi niin paljon, etten ollut varma, olisiko auto pitänyt ajaa tien reunaan vai painaa kaasua siksi, että olisin määränpäässä nopeammin. Työkaverin leikkisän suosituksen johdosta RedBull vaihtui Batteryyn, joka sittemmin vaihtui vielä kahviin, kunnes lopulta jätin kofeiinituotteet kokonaan pois välttyäkseni myös työpaikalla minua vaivaavilta rintakivuilta, sydämen hakkaamiselta ja omituiselta käsien hikoilulta ja tärinältä.   

Keväällä 2020 kuvittelin, että usein työpäiviin liittyvistä fyysisistä oireista olisi etätyön avulla kokonaan mahdollista hankkiutua eroon. Sen sijaan oireet tulivatkin kotiini. Elettiin kesäaikaa, kun en eräänä aamuna muistanutkaan, kuinka paljon ruokaa kullekin koiralle annetaan. Se oli asia, jonka olin aikoinaan opettanut avopuolisolleni, siis päivittäin arjessamme toistuva toimenpide, ja asia, jonka hän sittemmin joutui itse opettamaan minulle uudelleen.

Se, mikä aiemmin oli tiivistynyt työmatkojen rintakivuiksi ja -viilloiksi, oli yhtäkkiä ja täysin odottamatta, pyytämättä, minun ja arkeni, minun ja elämäni välissä. Tunsin oloni hitaaksi ja kömpelöksi, typeräksi. Tavasin työsähköposteja kuin ymmärtämättä suomen kieltä ja kirjoitin itse keksimiäni termejä, koska vakiintuneet ilmaukset ja termistöt eivät enää kuuluneetkaan sanavarastooni. Se on pelottavaa, jos sattuu olemaan ihminen, jolle verbaalinen ilmaisu on aina ollut tärkeää.

Aluksi en uskaltanut kertoa ongelmistani kenellekään. Sisäinen puheeni kertoi, että olen vain tyhmä, idiootti. Ei kukaan sellaiselle voisi mitään tehdä. Soimasin itseäni, kun en enää pystynyt, kun mieleni oli hidastunut rytmiin, jollaista en tuntenut omakseni.

Kun viimein on varaa romahtaa

Olimme loppuvuoden aikana matkalla tutkimaan Santun terveydentilaa lämpökuvantamisteknologialla, kun avopuolisoni ystävällisesti totesi, että taidamme saapua paikalle hieman myöhässä. Jostain syystä toteamus tuntui puukoniskulta rinnassani. En yhtäkkiä pystynyt hengittämään: aivan kuin keuhkoni olisi lyyhistyneet kasaan. Tuntui, kuin näkymättömät kädet olisivat kiertyneet kurkkuni ympärille ja vaikka kuinka yritin, henki ei kulkenut. Kohtaus yltyi ja eteni siitäkin huolimatta, että avopuolisoni käänsi auton keulan lopulta kotia kohti.

Jouduimme jättämään Santun tutkimukset sillä erää väliin, sen sijaan omat tutkimukseni käynnistyivät. Kävi ilmi, että hermostoni on sekaisin, kehoni ja mieleni ylikuormittunut, uupunut. Diagnoosiin kirjoitettiin uupumuksen lisäksi masennus.

Sitä kaikkea oli vaikea hyväksyä. Elin viimeinkin rauhallista ja tasapainoista arkea, mutta juuri siten keho onkin viisas: se luovuttaa kantamansa taakan vasta, kun on aivan pakko tai vasta, kun ympäristö on suotuisa, rauhallinen, lempeä. Kun viimein on varaa romahtaa.

Hidasta elämää

Niinpä minä hidastin, entisestään. Olin loppuvuoden aikana eripituisilla sairaslomilla töistä, palaten aina silloin tällöin kokeilemaan keskushermostoni resursseja. Kokeilut osoittautuivat huonoiksi. Oireet saivat yhä suuremman kirjon: milloin rentoutuessani raajani puutuivatkin, milloin en tuntenut jalkojani, milloin tunto katosi suusta tai huulista. Käsistä, kun yritin innoissani vuoden vaihteen tietämillä kantaa kotiini uutta sohvaa.

En ollut koskaan perusterveenä ihmisenä kohdannut rajallisuuttani siten. Niin rajusti. Oli monia asioita, joita olisin halunnut tehdä: monia projekteja, joissa olla mukana, mutta ilman, että minulla kuitenkaan oli niihin minkäänlaisia fyysisiä resursseja. Kehoni asetti rajansa, mieleni oli sumuinen, hidas, tahmea. Kömpelö.  

Sen hyväksyminen oli vaikeaa. Se, etten voinut itse hallita kehoani tai saapua sovittuun paikkaan sovittuun aikaan.

Jopa se, että metsälenkillä ulkoillessani enduropyörää ajanut nuori mies pysähtyi toivottamaan hyvää päivää, sai sydämeni hakkaamaan niin, että lopulta miltei lyyhistyin hankeen mustikanvarpujen keskelle. En tunnistanut itseäni, tuntui kuin olisin herännyt väärästä kehosta.

Kuin sieluni olisi vangittu epäkelpoon kehoon. Toisinaan realiteetit olivat niin masentavat, että mielikin oli uuvuksissa. Tuntui masentavalta olla yhtäkkiä mielenterveyskuntoutuja. Se oli rooli, jollaista en todellakaan ollut pyytänyt.

Mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan edelleen tabu. Olen pyrkinyt käsittämään omaa tilannettani etsimällä tietoa netistä ja pitkän, tahmean aikakauden jälkeen koen viimein voivani puhua tästä myös omien sisältöjeni parissa.

En usko, että työuupumukseksi ja masennuksesi diagnosoitu tila tulee määrittämään minua ihmisenä koko loppuelämäni ajan, mutta säännölliset tapaamiset psykoterapeutin kanssa voivat sen sijaan määrittää koko loppuelämäni suunnan. Olen kiitollinen siitä, että ajauduin vuosien jahkailun jälkeen lopulta hyvään, hoitavaan kontaktiin, jonka avulla voin pyrkiä vaikuttamaan omaan tulevaisuuteeni.

Koirat ja mielenterveys

Mielenterveysongelmiin liittyy paljon stigmaa ja ennakkoluuloja ja siksi koen, että juuri tällaisten asioiden esille nostaminen on erityisen tärkeää. Toivon, että tulevaisuudessa stigmaa on vähemmän. Ehkä kirjoituksillani voin vähintäänkin auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia tai olleita, tai ehkä yksinkertaisesti minun on helpompi jatkaa tarinaani, kun tämäkin osa-alue on käyty läpi siten, että seuraavaksi muiden aiheiden parissa on luontevampaa jatkaa.

Viimeisimpien vuosien aikana myös koiraurheilun parissa koiranohjaajan tunteet ja tunnesäätely on nostettu vahvemmin esille. Se on hienoa, sillä kaksikkona eläessä, treenatessa ja kisatessa yksikään menestyvä koirakko ei voi keskittyä ainoastaan koiran eteenpäin viemiseen: jossain kohti myös koiranohjaajan ominaisuuksia, resursseja ja kehityksen paikkoja on osattava tarkkailla ja kehittää. Ei riitä, että tiimistä vain 50% on paras versio itsestään.

Koira aistii ihmisen tunnetilan niin arjessa kuin kisakentillä, eikä se ole mitään, mitä voisimme niin älykkäältä eläimeltä piilottaa. Tunteet, ajatukset ja toiminta ovat alati jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa, eikä se ole samantekevää.

Totuus on se, että jakamalla elämämme koirien kanssa, jaamme elämämme koirien kanssa. Koirat eivät ole koskaan niin yksinkertaisia eläimiä, että niille kommunikointi tapahtuisi ainoastaan silloin, kun itse niin valitsemme. Teimme valintamme todellisuudessa jo silloin, kun toimme tuon ainutlaatuisen nelijalkaisen kotiimme, seiniemme sisälle, osaksi omaa perhettämme.

Koirat lukevat meitä, toimintaamme ja tilanteita kaiken aikaa, halusimme tai emme. Ne eivät ole läsnä pelkästään silloin, kun avaamme jääkapin oven tai tuomme niiden nenän eteen herkkupalan. Ne ovat läsnä koko ajan, ja kaiken sen ajan ne pyrkivät toimimaan tavalla, jonka ne ympäristöään lukemalla kokevat olevan eduksi. Myös siksi rajanveto siitä, mitä voin kirjoittaa ”koirasomeen” – ja mitä jätän sen ulkopuolelle – tuntuu turhalta. Olen ottanut elämänkumppaneikseni koirat, ja tässä me nyt olemme. Kaikki samassa veneessä, lopulta kuitenkin samojen asioiden äärellä – halusinpa vetää koirani siihen mukaan, tai en.

Yhtä kaikki koen, että kaikesta huolimatta meillä on kaikki hyvin. Meillä on toisemme. Katto päämme päällä ja koko tulevaisuus – kunhan ensin pysähdymme hengittämään, kuuntelemaan kehojemme viestejä. Hyväksymään ja ymmärtämään ja tarvittaessa: ottamaan apua vastaan.

Purematta Paras -blogia kirjoittava Jenna

Kirjoitus on julkaistu alunperin osoitteessa Stigma – Purematta Paras

Masentuneen puheenvuoro elokuussa 2014

Olen miettinyt monta kertaa, että kerronko omasta masennuksestani vai pidänkö sen omana tietonani. Onhan masennus edelleen monen mielestä heikkojen sairaus, jos on sairaus ollenkaan.

Robin Williamsin itsemurha nosti jälleen masennuksen vakavuuden esille sekä hyvässä että pahassa. Päätin laittaa oman lusikkani soppaan, kun olin nähnyt liian monta ”ottaisivat itseään niskasta kiinni” kommenttia.

En lähde erittelemään miksi masennuin, mutta kerron omasta kokemuksesta mitä masennus on ja miten minä siitä selvisin.

Masennus ei ole normaalia elämään kuuluvaa surua tai alakuloa. Se ei ole huono päivä eikä pari heikosti nukuttua yötä. Masennus sairautena ei parane viikon sairauslomalla ja napakalla terapialla eikä pieni itkeminen ja puiden halailu auta masentunutta.

Masennus on minun kokemukseni mukaan järjetöntä väsymystä, sellaista joka ei nukkumalla parane. Sellaista, että tekisi mieli nukkua, mutta et saa unta. Se on rinnassa pyörivä iso puristava pallo, joka ei lähde vaikka miten haluaisit. Se on haluttomuutta, saamattomuutta, voimattomuutta ja muistin pätkimistä. Se herättää kesken unien, se pakottaa vetäytymään kaikesta kivasta ja se saa iloisetkin asiat näyttämään vain muiden oikeudelta. Se saa leukaluusi huutamaan hoosiannaa, kun se vähäinen uni mitä saa kaiken väsymyksen keskellä nukuttua pakottaa narskuttelemaan hampaita. Masennus on lopulta koko kehon ja mielen lamauttava sairaus, joka pahimpina päivinä tuntuu ratkeavan vain oman käden kautta.

Vuonna 2006 aloin tuntea väsymystä, joka ei tuntunut normaalilta. Se ei mennyt ohi nukkumalla vaan se toi mukanaan ahdistusta, puristavaa tunnetta rinnassa ja outoja kiputiloja. Talvella 2007 ja 2008 tuli ensimmäiset muistikatkokset. Olin ollut keikalla, mutta en muistanut missä. En muistanut keitä ja missä olin tavannut. Unohtelin asioita joita en yleensä unohda. Väsymys kasvoi, vähäkin liikunta väheni ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat maailmanlopulta. Olin onneksi tavannut vähän aikaisemmin nykyisen vaimoni, elämäni naisen. Ihmisen joka kuunteli, ymmärsi ja jaksoi. Olin rakastunut, mutta tunsin silti, että en ole kenellekään kovin tärkeä. Vaimoni tuli raskaaksi ja alkoi esikoisen odotus. Sitä ennen olin käynyt nukkumassa monta kertaa uniklinikalla letkut nenässä, suussa ja sormissa. Ensisijaisesti vikaa etsittiin unesta, mutta löydökset sillä puolella oli vähäiset. Sen sijaan lääkärit huomasivat kyselyin ja antamieni tietojen pohjalta, että ehkä tämän jätkän mieli ei toimi niin kuin sen pitäisi. Tuolloin söin jo kolmea eri lääkettä. Oli unilääkettä, rauhoittavaa ja piristävää. Myöhemmin söin parhaimmillani viittä, jopa kuutta eri lääkettä per päivä. Välillä tuntui, että olen yksi kävelevä kemikaali, joka räjähtää, jos kävelee liian lujaa päin seinää.

Lopputalvesta 2008 menin vaimoni kehoituksesta psykiatrille. Lääkärit uniklinikalla ja yleislääkinnän puolella olivat tehneet parhaansa, mutta eivät osanneet minua sanottavasti auttaa. Nyt löysin lääkärin, joka ymmärsi mitä sanoin ja otti minut tosissani. Lääkitykseni tarkistettiin, kohtuullistettiin ja minulle annettiin tavoitteita. Yritin opetella olemaan onnellinen pienistä asioista ja sietämään pieniä vastoinkäymisiä. Lääkitys tehosi, mieli kohentui ja elämänlaatu parani. Esikoisemme syntyi ja olin jo tuolloin hyvällä matkalla kohti normaalia elämää. Muistan kuinka sain pienen hennon lapsen syliini ja ymmärsin kuinka onnekas olenkaan.

Masennus nosti aika ajoin päätään ja alakulo valtasi mieleni. Silti yleinen oloni parani. Se parani sekä lääkityksen että psykiatrin antamien ohjeiden ja ”kotitehtävien” ansiosta. Välillä meni jopa niin hyvin, että lääkitystäni yritettiin purkaa, mutta oireet palasivat, joten olen saanut ”tuomion”, että masennuslääkkeet ovat osa rutiinejani todennäköisesti koko elämäni. Tämä ei minua häiritse, sillä se on pieni hinta siitä, että ahdistus, väsymys ja voimattomuus pysyvät poissa.

Tässä minä olen, täynnä elämää ja iloa. Minulla on suruni, meillä on ongelmamme, mutta ne ovat osa elämää. Osaan käsitellä niitä niin kuin ennen, niin kuin kuuluu. En hae sääliä, en päänsilitystä enkä voivottelua tällä kirjoituksella. Toivon vain, että jos sinä tunnistat sen mitä kirjoitin niin haet apua ennen kuin se on myöhäistä. Minä en koskaan yrittänyt tappaa itseäni, mutta minulla oli lista tavoista joilla pääsen täältä tarvittaessa. Ei, en koskaan halunnut kuolla, mutta halusin, että se saatanan tuska loppuu. En vain olisi jaksanut kantaa sitä loputtomiin.

Mä selätin sen. Lääkkeillä, terapialla ja omalla tekemisellä. Jos mä pystyin siihen niin siihen pystyy moni muukin. Silti, masennus ei ole mikään ”ota itseäs niskasta kiinni” juttu. Se on sairaus ja sitä kuuluu hoitaa.

Terveyttä toivoen

Pete Poskiparta

Kirjoitus on alun perin julkaistu osoitteessa: Masentuneen puheenvuoro | Mentalisti Pete Poskiparta

Herkkänä kiivastahtisessa työelämässä

Pääsin vuosituhannen vaihteessa suoraan koulun penkiltä unelmieni työpaikkaan suureen suomalaiseen teknologiayritykseen. Se tuntui lottovoitolta ja halusin tehdä hyvän vaikutuksen. Aloitin yksikössä, jossa viihdyin ja tulin hyvin toimeen työparini kanssa. Työn tekemisen tahti oli sopiva ja minulla oli rauha keskittyä tehtäviini. Muutaman kuukauden kuluttua siirryin pääkonttorille vaativampiin tehtäviin tiimin esimiehen avustajaksi ja työ alkoi muuttua kuormittavammaksi.

Työn tekemisen tahti kävi kiivaammaksi ja tehtävät vaativammiksi. Työ keskeytyi usein, sähköpostia kertyi päivän mittaan, kokonaisuudet alkoivat olla vaikeammin hallittavia ja harvoin oli sellaista hetkeä, että olisin kokenut tyytyväisyyttä tekemästäni työstä. Kuormitusta lisäsi rauhaton työpiste isossa avokonttorissa ja äärimmäisen vaativa esimies.

Oltuani työssä vuoden verran olin työviikon päätteeksi niin kireänä, että kotiin tullessani minulle ei saanut puhua mitään, ennen kuin olin istunut tunnin verran saunan lauteilla. Sunnuntaina ahdistus edessä olevasta työviikosta alkoi painaa heti aamulla herätessä. Hankalaksi kokemani henkilösuhteet ja tekemättömät työt pyörivät mielessä jatkuvasti. Aloin kokea hengenahdistusta ja saada pahoja paniikkikohtauksia. Eräänä sunnuntai-iltana soitin kollegalleni ja purskahdin itkuun. Hänen kehotuksestaan hakeuduin työterveyslääkärille, joka passitti minut pitkälle sairauslomalle ahdistus- ja masennuslääkereseptit kourassani.

Sairauslomalta palattuani tilanne ei ollut muuttunut millään tavalla. Itse asiassa se oli kärjistynyt. Tiimistämme yksi oli päättänyt vaihtaa työpaikkaa uupumuksen takia ja toinen oli päätynyt samasta syystä pitkälle sairauslomalle. Päätin hakeutua toiseen työhön itseni tähden ja onnekseni löysin itselleni huomattavasti paremmin sopivan työpaikan varsin pian.

Kymmenisen vuotta myöhemmin löysin erityisherkkyyttä käsittelevän kirjan ja sain tapahtuneeseen uutta perspektiiviä. Ymmärsin muun muassa, että erityisherkkänä olen taipuvaisempi kuormittumaan ja tarvitsen enemmän hiljaisuutta ja rauhaa, kuin vähemmän herkkä ihminen. Ärsykkeiden ja vaatimusten tulva, jatkuvat keskeytykset, kiivas tahti ja äkilliset muutokset saivat herkän hermostoni kroonisesti ylivirittyneeseen tilaan. Siihen päälle kun lisättiin nuoruuden kokemattomuus ja miellyttämisenhalu, liiallinen kiltteys ja konfliktien pelko sekä ylitunnollisuus, olivat uupumisen ainekset kasassa. Suorittamista ihaileva työkulttuuri ja ”tunteet eivät kuulu työpaikalle” -tyyppinen ajattelu eivät myöskään tehneet hyvää.

Mitä opin? Omalta osaltani ymmärsin sen, miten tärkeitä itsetuntemus ja itsensä johtamisen taidot ovat. Itsetuntemus auttaa tunnistamaan, mikä on itselle hyväksi ja mikä ei, ja mitkä ovat omat vahvuudet ja heikkoudet. Liiallisen kiltteyden asemesta on hyvä olla itseluottamusta ja itsekunnioitusta avata suunsa, jos asiat ovat menossa huonoon suuntaan. Ymmärsin, että minun on pidettävä itse itsestäni huolta. Työyhteisön osalta korostui ihmisten johtamisen taidon tärkeys. Tunneälyä omaava esimies on kullanarvoinen. Tänä päivänä ajattelen, että hyvä työpaikka on sellainen, jossa on turvallista puhua vaikeistakin asioista, missä epäonnistuminen ei ole häpeä, missä ihmisiin luotetaan ja turhaa eriarvoisuutta luovaa hierarkiaa on mahdollisimman vähän. Hyvällä johtamisella ja itsensä johtamisella luodaan kukoistavia työyhteisöjä, joissa jokaisen yksilölliset taidot ja ominaisuudet palvelevat kokonaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla.

Suvi Bowellan on hyvinvointivalmentaja, kirjailija ja tunneterapeutti, joka on kirjoittanut kirjat Ihana herkkyys, Erityisherkän päiväkirja ja Kiltin tytön voimakirja.

suvi@suvibowellan.com

Työkokeilu auttoi uupumuksessani

KUKA? Heli Koivula

  • Ammatti kätilö-terveydenhoitaja
  • Asuinpaikka Espoo
  • Perhe lapset ja avomies
  • Harrastus harrastamisesta haaveilu

TEKSTI ULLA-MAIJA PAAVILAINEN

Työmatkani ahdistivat. Helsingin äänimaailma inhotti minua. Inhosin likaisia metroasemia. Poimin silmilläni kaikki juopuneet ihmiset ja kaduilla vetelehtivät lapset, joiden olisi pitänyt olla kodeissaan. Olen taipuvainen näkemään asioita, joita en oikeastaan haluaisi nähdä. Mietin ihmisten surkeita kohtaloita. Koko kaupunki tuntui helvetin esikartanolta.

Kaupunki oli tuntunut vieraalta siitä lähtien, kun tulin opiskelemaan. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, Padasjoelta. Alakuloisuuteni on ollut matkassa kouluvuosista lähtien.

Lapsena haaveilin tulevani muotisuunnittelijaksi, malliksi tai ralliautoilijaksi. Ammattini valitsin sattumalta, kun isosiskoni sanoi, että kätilö voisi olla ihana ammatti. Olin hakenut sosiaalikasvattajaksi, mutta en päässyt sisään oppilaitokseen. Kätilöksi opiskeleminen ei ollut huono valinta, mutta kiltin tytön valinta se oli.

Asuin ensin tätini luona, josta muutin sitten yksiöön Vallilaan. Olin kovin koti-ikävissäni. Kärsin yksinäisyydestä ja kaipasin turvaa.

Mutta koska olen kiltti suorittajatyttö, hoidin opintoni, niin kuin kuuluu tehdä.

Välillä mietin, että alkaisin opiskella vaatetusalan artesaaniksi. En kuitenkaan jaksanut.

Ensimmäisen kerran kävin masennuksen takia lääkärissä vuonna 1995.

Minut oli vallannut raskas surumielisyys ja voimattomuuden tunne. Olin itkuinen. Vuodatin tuntemuksiani päiväkirjaan: en pärjää tässä elämässä, en kykene elämään kuten muut. Tunsin itseni kelvottomaksi ja riittämättömäksi. Saman kokemuksen kanssa kamppailen yhä.

Masennuksessani ei ole mitään yksittäistä selkeää tekijää. Kyse on enemmän persoonastani ja hyvin varhaisista kokemuksista. Masennus on meidän perheessämme ylisukupolvista. Äiti kasvatettiin ankarasti kahdeksanlapsisessa perheessä. Isänisä kaatui sodassa ennen isän syntymää.

Trauma ei tarkoita vain onnettomuutta. Esimerkiksi isäni oli tunnetasolla etäinen. 

Sisarteni kanssa ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta, sillä meillä kaikilla on samankaltainen kokemusmaailma. Isosiskoni oli vahvana tukena jeesatessaan ja ohjatessaan minua.

Kävin psykodynaamisen terapian. Se oli minulle siinä iässä liian itseohjautuvaa. Tuntui ahdistavalta istua välillä 15 minuuttia hiljaa. Jotenkin se kuitenkin avasi oloani.

Pelkästään ammattiin valmistuminen helpotti minua. Sain heti työpaikan. Olen aina ollut toimintakuntoinen ja vastuuntuntoinen, liiaksikin, sillä en ole osannut hellittää ja jättää. Olen  jaksanut hoitaa arjen asioita, enkä ole jäänyt sänkyyn makaamaan ja vatvomaan.

Sisälleni on kasvanut tiukka ja kova vaatimus: ”En riitä, teen mitä tahansa.” Vahva surumielinen pohjavire ja melankolia ovat minulle ominaisia.

Olin vuoden töissä Saudi-Arabiassa. Pärjäsin sielläkin.

Vuodet 2003 ja 2004 olivat parasta ja aktiivisinta aikaani. Jätin pitkäaikaisen miessuhteeni. Muutin omaan asuntoon, ostin auton, tanssin lavatansseja ja liikuin muutenkin paljon. Asiat rullasivat, minulla ei ollut isoja huolia ja tunsin itseni vapaaksi.

Tapasin ensimmäisen lapseni isän vuonna 2005. Olin yli 30-vuotias ja olin surrut sitä, etten ehkä koskaan tule äidiksi. Lapsi ilmoitti tulostaan ilman, että olimme suunnitelleet raskautta. Olimme epävarmoja suhteemme jatkumisesta, mutta lapsi oli odotettu ja toivottu.

Olen hanakka hakemaan apua hankalaan olooni lääkäriltä tai psykiatrian poliklinikalta. Raskauden aikana päädyin vauvaperhetyön piiriin. Matkan varrella olen käynyt useita lyhyempiä terapiajaksoja, ja 2013 päättyi toinen kolmivuotinen terapia, josta oli minulle valtava apu.

Poika oli vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, kun palasin töihin silloiseen työpaikkaani eli Jorvin sairaalaan. Osasto oli kriisissä, eikä työ tukenut omaa jaksamistani. Päädyin työnohjauksen kautta ensin uupumuksen takia sairauslomalle ja muutaman kuukauden kuluttua irtisanoin itseni.

Työskentelin sen jälkeen terveydenhoitajana ja yksityisellä lääkäriasemalla. Lopulta päädyin töihin Tyttöjen Talolle. Työrupeama siellä oli hyvä, mutta vaativa.

Sairastuin taas työuupumukseen. Työpaikalla saattoi tulla itku kahvi­pöydässä, ja minulla oli vahva fyysinen ahdistuksen tunne. Tunsin, että elämässäni oli kaikkea liikaa, asiat pursuivat yli. Lääkäri sanoi, että minulla on loistavasti kehittynyt katastrofien ajattelukyky. Luon mielikuvia, miten kaikki voi mennä pieleen.

Jäin Tyttöjen Talolta sairauslomalle elokuussa 2011. Minulla ja lapsen isällä oli yhteinen tahto tehdä suhteemme eteen töitä. Yritimme vääntää välejämme kuntoon lukuisilla parisuhdekursseilla. Niistä huolimatta minusta tuntui kuin kutistuisin. Välillemme ei syntynyt hellyyttä eikä rauhallista hyvää vaihetta.

Poikamme oli kuusivuotias, kun saman vuoden marraskuussa päätimme erota. Se tapahtui ilman dramatiikkaa.

Tilanteen ratkeaminen oli helpotus. Saatoin hellittää ja luopua työstä, olla kotona ja hoitaa poikaani.

Perheeni ei ole koskaan kyseenalaistanut ratkaisujani. En ole ikinä kokenut häpeää tai arvostelua. Tein kategorisen päätöksen, etten salaa keneltäkään mitään, joten minun ei tarvitse piilotella asioitani. Juttukin tyrehtyisi ystävien kanssa, jos joutuisin salaamaan ja peittelemään. Se tekisi heti epäaidon tunnelman. Ellet kerro itsestäsi mitään, sinua on vaikea lähestyä.

Totta kai läheiseni ovat nähneet elämäni raskauden ja pahoinvointini. Sisareni ovat kannustaneet minua hoitamaan itseäni.

Kun sairauslomani päättyi, siirryin kuntoutustuelle, joka on määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Prosessin aikana kävin kuntoutuspsykologin pakeilla. Hän heitti ehdotuksen, että lähtisin opiskelemaan. Päätimme, että yritän paluuta työhön.

Jaksaakseen kuntoutusprosessissa pitää olla äärettömän hyväkuntoinen kuntoutuja. On jaksettava olla yhteydessä yhteen sun toiseen paikkaan, täytettävä lippuja ja lappuja. On jaksettava kysyä ja ponnistella. Oudointa minusta on, että minun piti ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, vaikken olisi pystynyt pitkäaikaiseen työsuhteeseen.

Jouduin etsimään itselleni työ­kokeilu­paikan, johon koulutukseni sopisi, mutta joka ei ole hoitoalalla. Se oli kuin olisi etsinyt neulaa heinä­suovasta.

Jaksoin pysyä sinnikkäänä, ja lopulta elokuussa 2013 aloitin työkokeilujakson Suomen Mielenterveysseurassa.

Töihin palaaminen tuntui hyvältä. Minua ei pelottanut eikä jännittänyt. Toimenkuvani rakennettiin tyhjästä. Kokeilujaksoani valvonut Ritva on topakka nainen. Minun oli opittava tekemään töitä erilaisen persoonan kanssa kuin itse olen. Ritvan kanssa löysimme hyvän yhteistyön ja suhteen.

Ensin kokosin koulutuskansioita ja pikkuhiljaa sain enemmän vastuuta niin, että kävin Mielenterveyden ensiapu- ja ohjaajakurssit ja pääsin kouluttamaan uusia ohjaajia. Työtehtävät olivat mielenkiintoisia, ja vaikka olin kokeilussa, minut otettiin mukaan työryhmän jäseneksi.

Helmikuusta 2014 alkaen siirryin osakuntoutustuelle ja jatkoin samoissa työtehtävissä 60 prosentin työsuhteessa.

Olin tavannut alkuvuonna 2012 netissä mukavan miehen. Vuonna 2014 olimme päättämässä suhdettamme, kun raskaus taas yllätti toukokuussa. Mies asuu toisessa kaupungissa, eikä meillä ollut tarvetta puskea perhettä saman katon alle.

Jäin äitiyslomalle joulukuussa ja määräaikainen työsuhteeni päättyi.

Viime vuosi oli tiukka. Toinen poikani syntyi, äidiltä löytyi aivokasvain, johon liittyi komplikaatioita ja isä kuoli sydänsairauteen. Minä jouduin välilevytyräleikkaukseen, ja siskoni lapsi sydänleikkaukseen.

Olen yrittänyt sanoa itselleni, että nyt pitää olla armollinen ja katsella asioita rauhassa.

Tämän vuoden helmikuusta alkaen olen ollut osakuntoutustuella ja työttömänä. Osakuntoutustuki jatkuu eteenpäin vuoden kerrallaan, ja toivon voivani hakea sitä vielä ainakin vuodeksi. Koen oman jaksamiseni niin rajalliseksi, etten vielä voisi ponnistaa säännölliseen työhön.

Raskaimmalta tuntuu hakea työpaikkaa, sillä en jaksamiseni vuoksi voi tässä vaiheessa palata hoitoalalle. Minulla on hakusessa, mihin minusta oikein on? Itseluottamukseni onnahtaa välillä ja jarruttaa rohkeaa etenemistä.

Kuntoutusprosessini oli kuitenkin loistava onnistumistarina. Toisaalta olin itse aktiivinen, mutta mukana oli myös hyvää onnea, että Suomen Mielen­terveysseura tarttui tarinaani ja pystyi palkkaamaan minut.

Kuntoutujista vain pieni prosentti työllistyy pysyvästi työkokeilujen kautta. Minulla on tulevaisuuteni suhteen haaveita, mutta en tiedä, konkretisoituvatko ne. Hankkisinko klassisen hierojakoulutuksen? Aloittaisinko kirjoittamisen perusopinnot? Perustaisinko kahvilan?

Minulla on harkitseva temperamentti. Haluan säästää voimiani perheen arkeen. Minua ei kiinnosta ajatus uudesta työuupumisesta, joka päättyisi masennuksen suohon.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Mieli ry:n nettisivuilla:

Heli Koivula: ”Työkokeilu auttoi uupumuksessani” | MIELI Suomen Mielenterveys ry