Mikä meitä uuvuttaa? Uupumisessa on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen ulottuvuus

Uupumus ei saavu karmit kaulassa, vaan tavallisimmin hiljaa hiipien. Uupumuksessa voimavarat hupenevat pikkuhiljaa ja väsymys kumuloituu. Ei ole harvinaista, että moni kantaa kuormaa alitajuisesti jo lapsuudesta lähtien: jatkuva huolestuneisuus ja katastrofiajattelu, suorituskeskeisyys, liiallinen miellyttäminen, haasteet ihmissuhteissa, omien tarpeiden ohittaminen, hankaluudet kohdata omia tunteita sekä käsittelemättömät traumat paljastuvat monen uupumisen takaa. Uupumus ei siis koskaan synny yhdessä yössä, vaan pitkällisen sinnittelyn ja pärjäämisen seurauksena.

Voi kuinka me suomalaiset olemme sisukasta kansaa! Jopa niin sisukasta, että osa kieltäytyy tyystin hakemasta apua, vaikka tarve vaatisi. Epäonnistumisen ja häpeän tunteiden pelko on niin kova, että se ajaa ohittamaan uupumuksen hälytysmerkit ja ilmiselvän palautumistarpeen. Jatkuvaa väsymystä virheellisesti normalisoidaan “eikös kaikilla ole nyt vähän rankkaa!”. Syyllisyys ja huono omatunto nostavat ruman päänsä pienestäkin virheestä tai tekemättä jääneistä asioista. Pahimmillaan ajatukset eivät jätä rauhaan edes yöllä, vaan kalvavat mielessä ja pitävät hereillä tuntikausia.

Uupuminen tapahtuu vähitellen: olet aivan kuin sammakko kattilassa, jossa vesi hiljalleen lämpenee ja totut siihen, kunnes on jo liian myöhäistä ja vesi alkaa kiehua. Yhtälailla totut jatkuvaan stressiin sekä kiireentuntuun, suorituspaineisiin, arjen kuormittavuuteen ja sisäisiin sekä ulkoisiin vaatimuksiin, kunnes jonain päivänä koittaa kiehumispiste ja voimat loppuvat. Tilanne on psyykkisesti todella pelottava: mieli saattaa puskea eteenpäin väkisin, mutta keho pistää totaalisesti hanttiin.

Harvoin työ yksinään on uupumisen syynä, vaikka se tuntuu yksinkertaisimmalta selitykseltä. Jokaisen uupumisen taustalla on yksilöllinen ja ainutlaatuinen elämäntarina. Tarinat ovat usein niin koskettavia ja inhimillisiä, että liikutun niitä kuunnellessani. Uupuneiden kanssa työskentely on saanut minut syvällisesti kiinnostumaan, mitä kaikkea tuo ilmiö pitää sisällään. Jokainen uupunut on jollain tavalla kadottanut yhteyden omaan sisimpään, ja sitä kohti terapiatyössä lähdetään hiljalleen kulkemaan. Voimavaratvahvuudet ja voimaantumisen tunne löytyvät pieni pala kerrallaan.

Uupumisen yhteisöllinen ulottuvuus

Uupumus kollektiivisena eli yhteisöllisenä ilmiönä on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Ongelma ei suinkaan ole pelkästään yksilöiden, vaan kattaa koko yhteiskunnan. Yhteiskunnan ja yhteisöjen rakenteet, kulttuuri ja arvot heijastavat inhimillisyyden unohtamista sekä ihmisarvon hautaamista saavutusten, suoritusten ja teknologian alle. Huolestuin tästä kehityskulusta jo vuosia sitten työskennellessäni hoitoalalla, jossa epäinhimillisyys löi usein vasten kasvoja. Raha ratkaisi, ei suinkaan hoidon tarve. Johtamisen sanoissa ja teoissa oli isoja ristiriitoja sekä mikro- että makrotasolla. Ongelmia vähäteltiin ja seuraukset ovat jo kaikkien nähtävillä.

Tilanne on kaikkein traagisin yksilön kannalta silloin, kun vihdoin itse tunnistaa avun tarpeen ja ponnistellen lähtee sitä hakemaan, mutta pyynnöistä huolimatta ei saa apua. Ihmisyys ja inhimilliset tarpeet tulevat mitätöidyiksi. Siinä saattaa särkyä luottamus aivan kaikkeen.

Herkät ihmiset uupuvat ensin: he ovat työpaikkojen ja muiden yhteisöjen “ilmapuntareita” ja reagoivat ensimmäisenä pahalla ololla. Ihmisten oireilu kannattaisi yhteisöissä ottaa vakavasti ja tarkastella systeemisiä muutostarpeita. Inhimillisyys ja herkkyys eivät ole heikkoutta, vaan merkki terveestä haavoittuvuudesta.

Sisäinen siivoustyö eli oman uskomus- ja tunnemaailman kohtaaminen sekä muuttaminen on jokaisen omalla vastuulla. Kuitenkaan kaikkea ei pidä nähdä täysin yksilön näkökulmasta, sillä osuutensa on myös yhteisöillä. Yhtälailla ulkoinen siivoustyö tulee toteuttaa talkoohengessä. Tarvitaan kauhakaupalla inhimillisyyttä, pehmeyttä, lempeyttä ja hidastamista aivan joka yhteiskunnan kolkkaan. Monen selkänahka on jo aivan vereslihalla esimerkiksi työelämän vaatimusten ja jatkuvan puskemisen takia. Kaikki eivät edes pysy kelkassa, vaan putoavat turvaverkkojen väleistä tyhjyyteen.

Olen havainnut, että nykyihmistä uuvuttaa myös valtava informaatiotulva, sillä erilaisten kollektiivisten uhkakuvien maalaamisella on iso psykologinen vaikutus. Uutiset ja kuvat sodasta, sairauksien mahdollisuuksista sekä katastrofeista välittyvät suoraan alitajuntaan, jolloin keho virittyy huomaamatta taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään. Katastrofiajattelu saa lisää ”ruokaa” ja stressitasot ovat näin ollen pysyvästi koholla. Kiinnitä tietoisesti huomiota miten jatkuva uutisten katsominen tai sosiaalisen median selailu vaikuttaa mielialaasi. Mikäli havaitset vaikutuksen, suosittelen rajoittamaan niiden seuraamista reilusti. Ota tilalle jotain muuta rauhoittavaa tekemistä tai vaihtoehtoisesti olemista ja rentoutumista. Päästä irti tarpeesta olla jatkuvasti “ajan tasalla”. Jos jotain suurta tapahtuu, luota, että tärkeä tieto saavuttaa sinut kyllä.

Keho ja mieli elpyvät luonnolliseen tahtiin, kun annat itsellesi siihen mahdollisuuden. Mitä väsyneempi ja uupuneempi olet, sen tärkeämpää on tietoisesti harjoitella rentoutumisen taitoa. Turva, rentous ja luottamus löytyvät pienin askelin antautuen ja kannateltuna. Laita happinaamari ensin omille kasvoille ennen kuin autat muita. Yhteiskunta muuttuu lopulta yksilö kerrallaan.

Ratkaisuvinkki: Ota aikalisä mediasta tai rajaa käyttö vain voimaannuttavaan sisältöön. Kuulostele omia todellisia voimavaroja ja ole itsellesi sekä muille rehellinen: mitä kaipaat ja tarvitset juuri nyt?

Susanna Aarnikallio

Susanna Aarnikallio on uupuneiden oivalluttaja ja Oivallusten Olohuone-yrityksen perustaja

Kirjoitus on aiemmin julkaistu osoitteessa:

Mikä meitä uuvuttaa? Uupumisessa on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen ulottuvuus (hidastaelamaa.fi)

Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen

Musertuessani uupumuksen alle, pahinta ei ollut se, että puheeni takelteli, kun aivoni eivät ehtineet hakemaan oikeita termejä samalla, kun etenin lauseissani.

Pahinta ei ollut se, että toisinaan kehoni oli lyijyn raskas. Silloin jopa sängystä nouseminen ja kahvin keittäminen kävi ponnistelujen jälkeen suuremmastakin saavutuksesta.

Pahinta ei ollut se, että sydämeni hakkasi miltei ulos rinnastani puhelimen soidessa tai se, että aina välillä raajani (tai kieleni!) puutui (eikä mokoma ilmoittanut keskukselle milloin sattuisi palaamaan takaisin käyttööni).

Kirjavia oireita pahempaa oli se, että jouduin ajelehtimaan oirekirjoni pyörteissä ilman, että kukaan pystyi sanomaan, milloin saisin itseni takaisin.

Ajelehdin epätietoisena siitä, milloin pystyisin taas puhumaan ilman, että sanat hukkuisivat matkalla tai ajatus katkeaisi.

En tiennyt, milloin voisin julkaista tekstiä ilman, että joudun tavaamaan sitä viidesti läpi löytäen kerta toisensa jälkeen hölmöjä ajatus- ja kirjoitusvirheitä.

Enkä todellakaan tiennyt, milloin pystyisin jälleen olemaan tuottava ja hyödyllinen kokonaisen työpäivän ajan – tai viiden työpäivän peräjälkeen, vaikka sairasloma toisensa perään tuli päätökseensä, ja sitten taas jatkui.

Terveydenalan ammattilaiset yrittivät tsempata minua puuhastelemaan työmaalle oman toimintakykyni rajoissa. Se on ajatuksena kaunis ja jopa kannustava, mutta jos koko toimintakyky on tiessään, myös sula mahdottomuus.

Vain tämä hetki

Loputtomassa aivosumussa ja äärimmäisessä hitaudessa eläminen (tai ehkä enemmänkin haahuilu) kävi useammin kuin kerran tai kaksi turhauttavaksi ennen kaikkea minulle itselleni. Se ei ollut pelkästään turhauttavaa, vaan jopa masentavaa.

Jopa motoriikkani oli kärsinyt, minkä vuoksi annostelin kahvia kahvinkeittimeen kuin pieni lapsi (ympäri pöytiä siis) varmistellen puolisoltani, kuinka monta mitäkin kahvinkeittimeen laitetaan.

Suurin pelkoni oli, ettei kyse ole lopulta uupumuksesta, vaan jostain paljon vakavammasta. Sellaisesta, josta en välttämättä koskaan tulisi toipumaan: olin menettänyt toimintakykyni, etevyyteni ja nokkelan huumorini niin perinpohjaisesti, että tilanne oli kerrassaan masentava. Aivosumu ei kattanut pelkästään kykyjäni, vaan myös tunne-elämä tuntui harmaalta, keskinkertaiselta, mitään sanomattomalta.

En muistanut menneisyyttäni, enkä tiennyt tulevasta. Oli vain hetki jossa ajelehdin, toimintakyvyttä, sumussa. Odotellen, että ehkä vielä joskus tämä tästä.

Kaikki muut kyllä tiesivät kertoa, että kyllä tämä tästä, mutta asiat etenivät niin hitaasti, hiljalleen, ettei siihen ollut helppo uskoa.

Pitkä tie

Sain aina väläyksittäin ripauksen toimintakykyäni takaisin. Arkiset tapahtumat kuten se, että uni loppui aamulla tai se, että sitä ylipäätään oli ollut yhtäjaksoisesti koko yön, olivat lottovoittoja.

Niistä tuskin tuli ilakoitua, sillä siinä, missä terveydentilani otti askeleen eteenpäin, seuraavassa hetkessä hypättiinkin kaksi askelta taakse. Liike oli sahaavaa, mutta pikkuhiljaa – kuin huomaamatta – liikkeen pituus kävi yhä elastisemmaksi. Ei päivä- tai viikkotasolla, vaan kevään vaihtuessa kesään ja sitten pikkuhiljaa kohti uutta kokonaista syksyä. Hieman pidempiä askeleita.

Liike on yhä aaltoilevaa. Ennakoimatonta. Yhtä hyvää päivää saattaa seurata uusi hyvä päivä – tai kolme rutkasti huonompaa.

En tarkoita hyvällä tai huonolla päivällä perinteistä viittausta mielialaan, vaan kykyyn tarttua, aikaansaada, osallistua, olla läsnä ja havainnoida. Muistaa, montako mitäkin kahvinkeittimeen. Viimeistellä kokonainen lause niin, että kaikki sanat ovat menneet kerralla oikein, tulleet oikeassa järjestyksessä ja muodostaneet yhdessä ymmärrettävän lauseen.

Vaikka vielä toisinaan laskujen eräpäivät jäävät noteeraamatta ja viestisovellukset täyttyvät avaamattomista keskusteluista, tiedän, että vielä jonain päivänä sumu hälvenee ja kaikki on selkeämpää.

Vuosipäivä

Heinäkuussa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun päätin ottaa yhteyttä työterveyteen. Vuosi sitten tuijotin saapuneita työsähköposteja ymmärtämättä niistä sanaakaan. Saamatta otetta sen enempää viestien sisällöstä kuin näppäimistöstäkään. Tuli sairasloma, toinen ja kolmas.

Nyt elokuussa 2021, vuosi myöhemmin, havahdun siihen, että minua jännittää. Olen juuri jättänyt syksyn ensimmäisen työhakemuksen ja ilmoittautunut koulutukseen, johon on valintaprosessi. Se, että tunnen jännitystä tuntuu lottovoitolta, kun seurana on liian pitkään ollut tasapaksu harmaa, samantekevä, mitään sanomaton olotila. Sumuinen, korkeintaan epätoivoinen tunne, joka on jatkunut jatkumistaan.

Sellaisen jälkeen on inspiroivaa tuntea. Tuntea ja tuntea olevansa ihminen.

Kun uskaltauduin kertomaan kokemuksestani blogissani tammikuussa 2021 sain uskomattoman määrän viestejä ihmisiltä, jotka olivat kokeneet saman. Ihmisiltä, jotka olivat samassa tilanteessa tai sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat aivan kuilun reunalla.

Olin yllättynyt niiden keskustelujen määrästä, joita pääsin ulostuloni myötä käymään. Ja koska tiedän, että olet siellä – matkalla omalla polullasi – haluan sanoa:

Hengitä. Hetki kerrallaan, vaikka leijuisit heliumpallon lailla irrallisena kaikesta, saamatta otetta. Hetki kerrallaan, vaikka kompuroisit sumuista metsäpolkua yön hämärässä. Vielä tulee sellainen ajanjakso, kun hyviä päiviä on enemmän, kuin huonoja päiviä. Kun hyviä kausia, on enemmän kuin huonoja kausia. Liike on sahaavaa ja toisinaan tuntuu, ettei suunta ole eteenpäin, mutta tärkeintä on silloinkin: hengittää.

Purematta Paras -blogia kirjoittava Jenna

Kirjoitus on julkaistu aiemmin:

Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen | Purematta Paras

Estä ylikuormittuminen ajoissa – Palaudu (osa 2)

Ylikuormittuminen syntyy kun mielen ja kehon kuormitus ja palautuminen ovat pitkään epätasapainossa; palautuminen on riittämätöntä kuormittumiseen nähden, usein käytetään myös termiä alipalautuminen.

Postaussarjan ensimmäisessä osassa opit tunnistamaan pitkittyneen stressin oireita, ensimmäisen osan pääset lukemaan tästä. Lukemalla koko postaussarjan opit ennaltaehkäisemään ylikuormittumista, väsymistä ja uupumista.

Tässä tekstissä ymmärrät, mitä palautuminen tarkoittaa ja miksi se on tärkeää?

Palautuminen käynnistyy kun autonomisen hermoston parasympaattinen osa aktivoituu. Tämä tapahtuu luonnostaan unen aikana ja rentoutuessamme. Luontaista palautumista sotkee some, kiire, stressi ja muutokset: palautuminen jää helposti riittämättömäksi, ajaudutaan ylivireyteen, jolloin unenlaatukin helposti kärsii.

Uni on tärkein palauttava tekijä, mutta palautuminen on muutakin kuin lepääminen ja nukkuminen. Palautuminen on osa tekemistä; ei jotain, mitä ansaitsemme vasta tekemisen jälkeen.

Viisautta on palautua jo ennen kuin on aivan loppu.

Palautumisen kannalta keskeistä on irtipäästäminen ajattelusta, pyrkimisestä ja saavuttamisesta. Lisäksi hermoston tasapainon kannalta tärkeää on turvan tunne; se on viesti hermostollemme, ettei ole mitään hätää ja voidaan alkaa hellittää taistele ja pakene-tilasta. Turvan tunnetta voidaan vahvistaa mm. erilaisin kehollisin menetelmin tai läsnäolevassa vuorovaikutuksessa. Hyvä kysymys onkin; milloin ja kenen seurassa sinulla on turvallinen olo?

Ylikuormittumisen välttämiseksi on tärkeää vaalia kuormituksen ja palautumisen tasapainoa omassa arjessa ja löytää itselle sopivia tukikeinoja palautumiselle erityisesti silloin kun huomaa stressin pitkittyvän.

Hidasta tahtia

Stressin pitkittyessä on luonnollista, että paikalleen pysähtyminen tuntuu vaikealta ja monen on helpompi hidastaa tahtia tekemisen kautta. Hidastaminen ei vaadi oravanpyörästä hyppäämistä tai sapattivuotta Lapissa. Hidastaminen ei myöskään tarkoita, etteikö voisi olla hektisessä työelämässä ja tykätä työstään.

Hidastaa voi kuka tahansa, omassa arjessaan. Hidastaminen on omien tarpeiden ja hyvinvoinnin kuuntelua ja tarpeettomasta karsimista. Sitä, miten suhtautuu arkeen, myös kiireisiin hetkiin. Miten lisätä läsnäoloa, kokea ja tuntea myös arkisissa hetkissä. Miten valita hidastaa. Ja hidastaessa huomata, mikä on itselle tärkeää ja mikä ei.

Hidastaessa on helpompi tunnistaa omaa kuormittumista ja tunnistaa, mitä tarvitsee juuri nyt.

Tässä muutamia keinoja hidastaa tahtia:

  • omien rajojen tunnistaminen ja vaaliminen
  • yhteen asiaan keskittyminen
  • ympäristön havainnoiminen
  • läsnäoleva kohtaaminen
  • kiireisen hetken tauottaminen
  • tarpeettomasta karsiminen
  • vaatimuksista hellittäminen
  • uloshengityksen hidastaminen
  • kehon tuntemusten huomaaminen
  • jännityksistä hellittäminen
  • luonnossa oleminen
  • käsillä tekeminen

Vaali lepoa ja palautumista jo päivän aikana

Kun palautumista vaalitaan pieninä hetkinä jo päivän aikana, ei kaikkea kuormitusta ja vireyttä tarvitse purkaa työpäivän jälkeen tai nukkumaan käydessä, jolloin vaikutus heijastuu myös yöuneen. Nukahtaminen luontaisesti helpottuu ja unenlaatu paranee.

Nukkumisen lisäksi palautumista on myös mm.

  • aikatauluttomuus,
  • muutaman minuutin mikrotauot,
  • hiljentyminen ja hidastaminen,
  • rauhallinen hengitys,
  • tietoinen läsnäolo,
  • palauttava liike,
  • lihasten rentouttaminen,
  • kosketus,
  • lukeminen,
  • musiikin kuuntelu,
  • sauna,
  • luonnossa oleilu,
  • läsnäoleva yhteys toiseen,
  • mielekäs, kiireetön tekeminen,
  • tehtävälistan karsiminen,
  • vaatimuksista hellittäminen.

Valmennettavieni kanssa keskustelujen perusteella keskeistä on yhteen asiaan keskittyminen. Lisäksi erityisesti psykologisen palautumisen kannalta tärkeä osa-alue on (työasioista) irrottautuminen myös mielen tasolla eli se, ettei työasiat jatkuvasti pyöri mielessä. Irrottautumiseen toimii usein parhaiten itselle mielekäs tekeminen tai oleminen, johon uppoutua. Kun irrottautuminen on tapahtunut, on ihmisen helpompi hellittää ja rentoutua. Tällöin palautuminen pääsee kunnolla vauhtiin.

Millaisia palautumisen tukikeinoja sinulla on käytössäsi?

Mirkka Tikkanen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa Uupumisen välttäminen — Mirkka Tikkanen

Estä ylikuormittuminen ajoissa – Tunnista

Ylikuormittuminen syntyy kun mielen ja kehon kuormitus ja palautuminen ovat pitkään epätasapainossa; palautuminen on riittämätöntä kuormittumiseen nähden, usein käytetään myös termiä alipalautuminen.

Tässä tekstissä opit tunnistamaan pitkittyneen stressin oireita. Lukemalla koko postaussarjan opit ennaltaehkäisemään ylikuormittumista, väsymistä ja uupumista.

Ylikuormittuminen näkyy usein univaikeuksina ja poikkeuksellisena väsymyksenä sekä mielen että kehon tasolla. Olo voi olla ärtynyt ja keskittyminen vaikeutuu. Liikunta ei ehkä tunnu hyvältä, sykkeet kohoaa pilviin tai eivät nouse juuri lainkaan. Vastustuskyky voi olla heikentynyt. Pitkäaikainen ylikuormitus voi aiheuttaa uupumista tai jopa masennusta.

Kuormituksen säätelyssä on pohjimmiltaan kyse autonomisen hermoston toiminnasta ja vireystilan säätelystä. Päivän aikana teemme ja kohtaamme asioita, jolloin hermoston sympaattinen osa aktivoituu, vireystila nousee ja fysiologinen stressireaktio käynnistyy; puhutaan myös taistele-pakene-tilasta. Stressireaktiota tarvitaan saadaksemme asioita aikaan, toimiaksemme tehokkaasti ja innostuaksemme. Ihannetilanteessa toiminnan ollessa ohi vireystila laskee ja palaamme levon ja sulattelun tilaan hermoston parasympaattisen osan aktivoituessa.

Stressireaktio on tarkoitettu väliaikaiseksi ja haitalliseksi se muuttuu pitkittyessään. Mikäli ollaan pitkään selviytymistilassa ajaudutaan ylivireyteen ja alkaa ilmetä erilaisia merkkejä mielen, kehon ja vuorovaikutuksen tasolla. Nopeatempoinen elämä, kiire, muutokset ja erilaiset kuormitustekijät pitävät vireystilaa koholla ja saattavat pitkittää stressireaktiota. Lisähaasteita asettaa älypuhelinten tuoma jatkuva saatavilla olo sekä tämä nykyinen maailma, joka on auki vuorokauden ympäri.

Ylikuormittumisen välttämiseksi onkin keskeistä oppia tunnistamaan, milloin stressi ylittää oman palautumiskyvyn ja tarjota tukikeinoja omalle palautumiselle.

Tunnista pitkittyneen stressin oireet

Missä tahansa muutoksessa avainsana on tietoisuus: tässä tapauksessa tietoisuus auttaa tunnistamaan omaa kuormittumista ja stressin merkkejä.

Tietoisuus vaatii itsensä kuuntelemista ja pysähtymistä oman toiminnan äärelle. Stressin merkit voivat olla moninaisia ja aina yksilöllisiä, ja siksi onkin keskeistä oppia tunnistamaan pitkittyneen stressin ja riittämättömän palautumisen merkkejä omassa mielessä ja kehossa.

Tunnetasolla tyypillisiä merkkejä stressin pitkittymisestä on ajatuskehät, joista on vaikea irrottautua, esim. “kamala kiire”, “tämä pitää tehdä nyt”, “en millään ehdi”. Muita merkkejä on keskittymiskyvyn heikkeneminen ja päätöksenteon vaikeutuminen. Asioita alkaa unohtua. Olo voi olla ärtynyt, ahdistunut, kärsimätön, huolestunut. Voi esiintyä itkuherkkyyttä tai kiinnostuksen hiipumista.

Fyysisinä oireina stressin pitkittyminen tulee usein esiin univaikeuksina näkyen mm. vaikeutena nukahtaa, heräämisenä aamuyön tunteina tai pinnallisena unenlaatuna. Lihakset voivat tuntua kireiltä ja jännittyneiltä, erityisesti niska-hartiaseudulla. Hengitys on tiheää ja pinnallista tai on vaikea hengittää syvään. Muita fyysisiä oireita ovat mm.

  • kohonneet sydämen syke ja verenpaine,
  • vastustuskyvyn heikkeneminen, toistuvat flunssat,
  • väsymys,
  • päänsäryt
  • huimaus,
  • erilaiset kivut tai jo olemassa olevan kivun voimistuminen
  • ruoansulatuksen ongelmat,
  • seksuaalinen haluttomuus,
  • hormonien epätasapaino.

Stressin pitkittyminen näkyy myös käytöksessä ja vuorovaikutuksessa; saattaa olla erilaisia ristiriitoja ja huolia työssä, ihmissuhteissa tai taloudellisessa selviytymisessä. Muita merkkejä voi olla pakkotahtisuus, vetäytyminen sosiaalisesta elämästä, mukavien harrastusten poisjääminen. Usein voi olla vaikeaa pysähtyä ja rentoutua.

Haasteita stressin merkkien tunnistamisessa

Työssäni valmentajana ja fysioterapeuttina olen huomannut, että alipalautuminen kehittyy usein hitaasti ja monen voi olla vaikea tunnistaa pitkittyneen stressin merkkejä.

Haasteita aiheuttaa myös se, että merkkien tunnistaminen vaatii usein hidastamista ja itsen äärelle pysähtymistä. Hidastaminen ja pysähtyminen tuntuu usein vaikealta silloin kun kierrokset ovat koholla. Välttämättä ei ole itselle sopivia keinoja hermoston rauhoittamiseksi ja kierrosten laskemiseksi.

Kolmas haaste on tunnistaa, mikä stressiä aiheuttaa ja miten arvioida kokonaiskuormitusta. Stressi jaetaan usein hyvään ja pahaan stressiin. On kuitenkin hyvä huomioida, että kehossa kaikki stressi tuntuu samalla tavalla;

stressireaktio on samanlainen, on stressiä laukaiseva tekijä sitten innostuminen, liiallinen kuormitus tai äkillinen muutos.

Onko sinun helppo tunnistaa ylivireyttä ja stressin oireita?

Mirkka Tikkanen

kirjoitus on julkaistu aiemmin osoitteessa

Estä ylikuormittuminen ajoissa — Mirkka Tikkanen

TYÖSSÄ UUPUU HÄN, JOKA TUNNISTAA TYÖPAIKAN EPÄKOHDAT!

Työyhteisön uupuja on työpaikan helmi, mutta hänet nähdään ihan päinvastoin. Uupuja on yleensä elävä esimerkki siitä, mitä työyhteisölle kuuluu ja minkälaisia arvoja työpaikka kantaa sisällään. Uupujassa on kaikki se informaatio, jota tulisi oppikirjan tavoin katsoa. Valitettavasti uupuja maksaa kokemuksestaan kovan hinnan, jota ei rahassa koskaan voi mitata.

Työyhteisön uupuja on usein herkkätuntoinen yksilö, joka aistii: “jokin täällä nyt mättää”! Hän koettaa puuttua epäkohtiin tuomalla niitä esiin, jotta muutosta syntyisi. Valitettavan usein “sitä taistelee tuulimyllyjä vastaan ” ja hänet leimataan peräti hankalaksi. Kenties useat kollegat olivat hänen kanssaan epäkohdista täysin samaa mieltä ja hän jopa puolusti heidän oikeuksiaan. Tosi paikan tullessa “nuo muut” eivät uskalla sanoa esimiehen edessä pihaustakaan ja hän jää tilanteeseen ihan yksin. Hänellä alkaa olla siis jo aika iso taakka harteillaan. Hän uupuu ja jää sairaslomalle, irtisanoutuu tai hänet jopa irtisanotaan. Kuulostaako tarina tutulta?

Työnantajalle on huomattavasti helpompaa poistaa epäkohtiin puuttuva yksilö työyhteisöstä, kuin “tarttua härkää sarvista” ja paneutua työpaikan todellisiin juuriongelmiin. Tämähän on hyvin naivi ja likinäköinen toimintatapa. Ikävä kyllä, työyhteisössä suojellaan niitä, jotka tekevät tilastoissa tulosta, mutta ilmapiirillisesti tuhoa. Olen kokemuksesta huomannut “näiden tuhoa tekevien työntekijöiden” olevan itse romahduspisteessä, mutta he välttelevät pahan olon kohtaamista kaikin tavoin ja tämän johdosta he oksentavat pahaa oloaan toisten päälle. Pikkuhiljaa muut kollegat alkaa voida pahoin ja erityisesti se “herkkätuntoisin”. On tyypillistä, että kun ihminen haluaa juosta ongelmiaan pakoon, hän tekee “kahta kovemmalla vauhdilla” töitä, joka näyttää siis tilastoissa hyvältä. “Eihän hyvää tulosta tekevä työntekijä voi olla työpaikan heikko lenkki”?!

Työelämässä uupuu hän, joka ei sovi toksisen tekemisen muottiin. Jos arvo on suorittamisessa, eikä ihmisen kohtaamisessa, murtuu sisältä eheä ihminen.

Meille on opetettu, että uupuminen on heikkoutta ja sitä pitää väistellä hinnalla millä hyvänsä, sillä “arvon saa vain jos ahertaa”. Tekeminen voi olla terapeuttista, mutta itseensä vastaan puskeminen = kipujen ja ongelmien väisteleminen, on niin itseä kuin ympärillä olevia ihmisiä kohtaan tuhoavaa. “Jos et sä kohtaa sun kipuja, vierelläsi oleva, herkkätuntoinen tekee sen sun puolestasi”! Eikä tätä tapahdu vain työpaikoilla, vaan perheissä vanhemman ja lapsen välillä ja sekä parisuhteissa!

Kirjoittaja on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja mielenterveyden kokemusasiantuntija.

Marja Matikainen

Julkaistu 25.9.2021 https://marjamatikainen.com sivulla.

STIGMA

Vuosi 2020 oli ihmeellinen. Näin ihmisiä välttelevän erakkosielun arkeen erikoisvuosi ei juurikaan tuonut muutoksia, mutta pysähdyin usein ruokaostoksiani tehdessäni ajatuksiini – jo arkiseksi käyneeseen näkyyn kasvomaskeista, pleksilevyistä ja käsidesipulloista.

En ole enää vuosiin käynyt koirieni kanssa ohjatuissa viikkotreeneissä, kisoissa tai muissa yleisötapahtumissa, joten uusien säädöksien myötä en tuntenut jääväni mistään paitsi. Monelle kivuliaanakin näyttäytynyt eristäytyminen muista, mahdollisti minulle etenevän kevään myötä vetäytymisen omaan kuplaani. Ehdin juuri ennen Uudenmaan sulkemista tutustumaan koirakkoon, jonka kanssa nykyisin jaamme saman asunnon ja arjen. Mies ja mittelspitz. Heidän kanssaan samassa kuplassa oli ja on mukavaa, turvallista olla.

Aivotyöläisen päivätyö onnistui yhtä lailla etänä, ensin vuokrakodin keittön pöydän ääreltä, sitten uuden kodin parvelle rakennetusta työtilasta käsin. Onnistui siis niin kauan, kunnes ei enää onnistunutkaan.

Hidas, kömpelö, typerä

Olin jo pitkään kärsinyt omituisesta rintakivusta, joka salpasi hengitykseni jo kuukausia ennen korona-aikaa aina töihin ajellessani. Rintaa puristi ja viilsi niin paljon, etten ollut varma, olisiko auto pitänyt ajaa tien reunaan vai painaa kaasua siksi, että olisin määränpäässä nopeammin. Työkaverin leikkisän suosituksen johdosta RedBull vaihtui Batteryyn, joka sittemmin vaihtui vielä kahviin, kunnes lopulta jätin kofeiinituotteet kokonaan pois välttyäkseni myös työpaikalla minua vaivaavilta rintakivuilta, sydämen hakkaamiselta ja omituiselta käsien hikoilulta ja tärinältä.   

Keväällä 2020 kuvittelin, että usein työpäiviin liittyvistä fyysisistä oireista olisi etätyön avulla kokonaan mahdollista hankkiutua eroon. Sen sijaan oireet tulivatkin kotiini. Elettiin kesäaikaa, kun en eräänä aamuna muistanutkaan, kuinka paljon ruokaa kullekin koiralle annetaan. Se oli asia, jonka olin aikoinaan opettanut avopuolisolleni, siis päivittäin arjessamme toistuva toimenpide, ja asia, jonka hän sittemmin joutui itse opettamaan minulle uudelleen.

Se, mikä aiemmin oli tiivistynyt työmatkojen rintakivuiksi ja -viilloiksi, oli yhtäkkiä ja täysin odottamatta, pyytämättä, minun ja arkeni, minun ja elämäni välissä. Tunsin oloni hitaaksi ja kömpelöksi, typeräksi. Tavasin työsähköposteja kuin ymmärtämättä suomen kieltä ja kirjoitin itse keksimiäni termejä, koska vakiintuneet ilmaukset ja termistöt eivät enää kuuluneetkaan sanavarastooni. Se on pelottavaa, jos sattuu olemaan ihminen, jolle verbaalinen ilmaisu on aina ollut tärkeää.

Aluksi en uskaltanut kertoa ongelmistani kenellekään. Sisäinen puheeni kertoi, että olen vain tyhmä, idiootti. Ei kukaan sellaiselle voisi mitään tehdä. Soimasin itseäni, kun en enää pystynyt, kun mieleni oli hidastunut rytmiin, jollaista en tuntenut omakseni.

Kun viimein on varaa romahtaa

Olimme loppuvuoden aikana matkalla tutkimaan Santun terveydentilaa lämpökuvantamisteknologialla, kun avopuolisoni ystävällisesti totesi, että taidamme saapua paikalle hieman myöhässä. Jostain syystä toteamus tuntui puukoniskulta rinnassani. En yhtäkkiä pystynyt hengittämään: aivan kuin keuhkoni olisi lyyhistyneet kasaan. Tuntui, kuin näkymättömät kädet olisivat kiertyneet kurkkuni ympärille ja vaikka kuinka yritin, henki ei kulkenut. Kohtaus yltyi ja eteni siitäkin huolimatta, että avopuolisoni käänsi auton keulan lopulta kotia kohti.

Jouduimme jättämään Santun tutkimukset sillä erää väliin, sen sijaan omat tutkimukseni käynnistyivät. Kävi ilmi, että hermostoni on sekaisin, kehoni ja mieleni ylikuormittunut, uupunut. Diagnoosiin kirjoitettiin uupumuksen lisäksi masennus.

Sitä kaikkea oli vaikea hyväksyä. Elin viimeinkin rauhallista ja tasapainoista arkea, mutta juuri siten keho onkin viisas: se luovuttaa kantamansa taakan vasta, kun on aivan pakko tai vasta, kun ympäristö on suotuisa, rauhallinen, lempeä. Kun viimein on varaa romahtaa.

Hidasta elämää

Niinpä minä hidastin, entisestään. Olin loppuvuoden aikana eripituisilla sairaslomilla töistä, palaten aina silloin tällöin kokeilemaan keskushermostoni resursseja. Kokeilut osoittautuivat huonoiksi. Oireet saivat yhä suuremman kirjon: milloin rentoutuessani raajani puutuivatkin, milloin en tuntenut jalkojani, milloin tunto katosi suusta tai huulista. Käsistä, kun yritin innoissani vuoden vaihteen tietämillä kantaa kotiini uutta sohvaa.

En ollut koskaan perusterveenä ihmisenä kohdannut rajallisuuttani siten. Niin rajusti. Oli monia asioita, joita olisin halunnut tehdä: monia projekteja, joissa olla mukana, mutta ilman, että minulla kuitenkaan oli niihin minkäänlaisia fyysisiä resursseja. Kehoni asetti rajansa, mieleni oli sumuinen, hidas, tahmea. Kömpelö.  

Sen hyväksyminen oli vaikeaa. Se, etten voinut itse hallita kehoani tai saapua sovittuun paikkaan sovittuun aikaan.

Jopa se, että metsälenkillä ulkoillessani enduropyörää ajanut nuori mies pysähtyi toivottamaan hyvää päivää, sai sydämeni hakkaamaan niin, että lopulta miltei lyyhistyin hankeen mustikanvarpujen keskelle. En tunnistanut itseäni, tuntui kuin olisin herännyt väärästä kehosta.

Kuin sieluni olisi vangittu epäkelpoon kehoon. Toisinaan realiteetit olivat niin masentavat, että mielikin oli uuvuksissa. Tuntui masentavalta olla yhtäkkiä mielenterveyskuntoutuja. Se oli rooli, jollaista en todellakaan ollut pyytänyt.

Mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan edelleen tabu. Olen pyrkinyt käsittämään omaa tilannettani etsimällä tietoa netistä ja pitkän, tahmean aikakauden jälkeen koen viimein voivani puhua tästä myös omien sisältöjeni parissa.

En usko, että työuupumukseksi ja masennuksesi diagnosoitu tila tulee määrittämään minua ihmisenä koko loppuelämäni ajan, mutta säännölliset tapaamiset psykoterapeutin kanssa voivat sen sijaan määrittää koko loppuelämäni suunnan. Olen kiitollinen siitä, että ajauduin vuosien jahkailun jälkeen lopulta hyvään, hoitavaan kontaktiin, jonka avulla voin pyrkiä vaikuttamaan omaan tulevaisuuteeni.

Koirat ja mielenterveys

Mielenterveysongelmiin liittyy paljon stigmaa ja ennakkoluuloja ja siksi koen, että juuri tällaisten asioiden esille nostaminen on erityisen tärkeää. Toivon, että tulevaisuudessa stigmaa on vähemmän. Ehkä kirjoituksillani voin vähintäänkin auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia tai olleita, tai ehkä yksinkertaisesti minun on helpompi jatkaa tarinaani, kun tämäkin osa-alue on käyty läpi siten, että seuraavaksi muiden aiheiden parissa on luontevampaa jatkaa.

Viimeisimpien vuosien aikana myös koiraurheilun parissa koiranohjaajan tunteet ja tunnesäätely on nostettu vahvemmin esille. Se on hienoa, sillä kaksikkona eläessä, treenatessa ja kisatessa yksikään menestyvä koirakko ei voi keskittyä ainoastaan koiran eteenpäin viemiseen: jossain kohti myös koiranohjaajan ominaisuuksia, resursseja ja kehityksen paikkoja on osattava tarkkailla ja kehittää. Ei riitä, että tiimistä vain 50% on paras versio itsestään.

Koira aistii ihmisen tunnetilan niin arjessa kuin kisakentillä, eikä se ole mitään, mitä voisimme niin älykkäältä eläimeltä piilottaa. Tunteet, ajatukset ja toiminta ovat alati jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa, eikä se ole samantekevää.

Totuus on se, että jakamalla elämämme koirien kanssa, jaamme elämämme koirien kanssa. Koirat eivät ole koskaan niin yksinkertaisia eläimiä, että niille kommunikointi tapahtuisi ainoastaan silloin, kun itse niin valitsemme. Teimme valintamme todellisuudessa jo silloin, kun toimme tuon ainutlaatuisen nelijalkaisen kotiimme, seiniemme sisälle, osaksi omaa perhettämme.

Koirat lukevat meitä, toimintaamme ja tilanteita kaiken aikaa, halusimme tai emme. Ne eivät ole läsnä pelkästään silloin, kun avaamme jääkapin oven tai tuomme niiden nenän eteen herkkupalan. Ne ovat läsnä koko ajan, ja kaiken sen ajan ne pyrkivät toimimaan tavalla, jonka ne ympäristöään lukemalla kokevat olevan eduksi. Myös siksi rajanveto siitä, mitä voin kirjoittaa ”koirasomeen” – ja mitä jätän sen ulkopuolelle – tuntuu turhalta. Olen ottanut elämänkumppaneikseni koirat, ja tässä me nyt olemme. Kaikki samassa veneessä, lopulta kuitenkin samojen asioiden äärellä – halusinpa vetää koirani siihen mukaan, tai en.

Yhtä kaikki koen, että kaikesta huolimatta meillä on kaikki hyvin. Meillä on toisemme. Katto päämme päällä ja koko tulevaisuus – kunhan ensin pysähdymme hengittämään, kuuntelemaan kehojemme viestejä. Hyväksymään ja ymmärtämään ja tarvittaessa: ottamaan apua vastaan.

Purematta Paras -blogia kirjoittava Jenna

Kirjoitus on julkaistu alunperin osoitteessa Stigma – Purematta Paras

Olipa kerran uupumus

Se hiipi taloon vähän salakavalasti, takaoven kautta, ja oli pitkään piilossa ennen kuin näyttäytyi. Se piileksi kirjapinojen, tiskivuorien ja likapyykkikorin takana, se karjui kauan tekemättömistä kotitöistä, tulevista velvollisuuksista ja keskeneräisistä tehtävistä. Talon asukkaat kuulivat nämä karjunnat, ja ottivat ne todesta. Uupumus kuiskaili ihmisille myös levon tarpeesta, hidastamisesta ja pysähtymisestä, mutta kuiskauksia talon asukkaat eivät kuulleet. 

”Tyhmiä talon asukkaita!”, ajatteli Uupumus. 

”Ainoastaan voimalla ja tarmolla, kunnon dynaamisella karjunnalla saan sanaseni sanottua, mutta kukaan täällä ei kuuntele tärkeitä kuiskauksia. No, näytän niille vielä!”

Alkuun Uupumus oli melko pieni. Jos sen olisi silloin huomannut, sen olisi helposti voinut ottaa syliin, silittää pehmeäksi ja sulattaa rauhoittumalla pois – mutta kun ei sitä kukaan nähnyt! 

Se sai kasvaa rauhassa ja salaa, ja siitä tulikin iso. 

Siitä tuli iso, musta, nälkäinen – ja se oli vähän vihainen. Se oli vihainen, koska kukaan ei tarjonnut sille huomiota, aikaa, tilaa ja rauhaa.Se ei saanut itseään täysin kuulluksi, niinpä se kasvoi vähän joka viikko. 

Talossa alkoi näyttää aika kaoottiselta, oli sotkua ja vaikeutta, roinaa ja stressiä, rompetta ja rasitusta. 

Uupumus alkoi voida hyvin. Siitä tuli jykevä, tanakka ja tarmokas pakkaus, joka nieli joka viikko talosta ilmaa ja valoa. 

Talon asukkaat eivät nähneet Uupumusta. Se oli niin superhyvä leikkimään piilosta. Mutta talon asukkaiden tuttavat alkoivat nähdä vilauksia siitä.

Ettei vain teille ole tullut Uupumus?

Ei! Ei todellakaan ole. Tämä vaan tämä syksy, kun on niin paljon kaikkea. Kyllä tämä tästä.

Mutta ihan kuin olisin nähnyt Uupumuksen merkkejä? Kyllä nämä jäljet vähän Uupumuksen jättämiltä vaikuttaa!

Höpsis, ei se meille ole muuttanut! Jokaisellahan joskus on tällaisia jälkiä, ei Uupumus tätä ole tehnyt… ihan Elämä vaan!

Talon asukkaat alkoivat voida hiukan huonosti talossa. 

Talossa oli ahdasta, pimeää, likaista ja haisevaa. Kaikki tila ja valo, hyvät tuoksut ja raikkaus ja puhtaus olivat poissa. 

Talon asukkaat alkoivat syytellä toisiaan sotkuista. Talon asukkaat saivat aikaan meheviä riitoja, pudottelivat oikein pahaa jälkeä tekeviä sanallisia pommeja, ja levittivät negatiivista pahan olon ilmaa taloon. 

Samaan aikaan Uupumus hihitti, ja voi paksusti. 

Sitten peliin astui Elämä.

Ja Elämä onneksi opetti.

Elämä opetti että Uupumukselle olisi tärkeää antaa vähän huomiota. 

Olisi hyvä ottaa Uupumus todesta. 

Olisi tärkeää kuulla, mitä Uupumuksella on sanottavaa.

Ja toden totta; talon asukkaat vihdoinkin kuuntelivat! 

He kuuntelivat tarkkaan.

Uupumus kertoi, että hän haluaisi olla taas pieni ja kevyt, ohuen ohut ja huomaamaton, vain silloin tällöin esiin nouseva, mutta nopeasti taas pois haihtuva. Hän voi hyvin, kun saa olla vain muistuttajan työssä. Nyt; tässä talossa hänen on pitänyt olla vahva ja tanakka, suuri ja voimakas. Ihmiset sen sijaan ovat muuttuneet heikoiksi ja onnettomiksi.

Ihmiset alkoivat hidastaa, rauhoittua, karsia. Antaa enemmän aikaansa levolle, pysähtymiselle. Luopua liian suurista vaatimuksista, sallia keskeneräisyyttä ja ymmärtää ettei kaikkea tarvitse tehdä, kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Ja tosiaan; pikkuhiljaa Uupumus alkoi pienentyä. Se ei enää ollut vihainen, koska nyt sen pyynnöt otettiin todesta.

Nyt Uupumus sai jäädä tekemään tärkeää työtään – se sai toimia muistuttajan työssä. Nyt se muistuttaa talon asukkaita – ja kuiskaukset kuullaan.

Julkaistu aiemmin

Ratkes-lehti 3/2021

Henna Laitinen

ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja -valmentaja, draamakasvattaja

luovuusvalmennusjaterapia@gmail.com

Uupuneet ry:n matka

Kaksi vuotta sitten uupuneet kohtasivat ensimmäisen kerran Oulussa. Olin itse sairastunut alkuvuodesta uupumukseen, hakenut apua ja saanut sitä. Silti koin olevani yksin asian kanssa. Kaipasin vertaista, joka olisi kokenut uupumisen, jonka kanssa saisin jakaa kokemuksen, ja joka ymmärtäisi konkreettisesti mitä koin.

Tutkin netistä, järjestetäänkö missään vertaistukitapaamisia, ja ikäväkseni jouduin kokemaan jälleen olevani yksin asian kanssa. 

Keskusteltuani asiasta sain rohkaisua alkaa järjestämään tapaamista itse. Miksipä ei, mitä siinä häviäisin. Tuolla hetkellä se ajatus antoi niin paljon voimaa, että saisin mahdollisuuden kohdata vertaisiani.

Niin marraskuinen päivä koitti Chocosomniassa, kun järjestelin paikkoja ja jännityksessä odotin, mahtaako kukaan saapua paikalle. Ja voi kuinka huojentunut olin, kun teitä rohkeita saapuikin kymmenkunta paikalle. En ollut enää asian kanssa yksin.❤️

Tapaamisia jatkettiin säännöllisesti, kunnes ajatus yhdistyksen perustamisesta alkoi herätä. Tammikuussa 2020 aloimme Sannan, Suvin ja Janin kanssa viemään yhdistysasiaa eteenpäin.

Vertaistukitapaamiset muuttivat yhdistyksen alle huhtikuussa 2020, jonka jälkeen koronan vuoksi jouduttiin lähestulkoon kaikki tapaamiset siirtämään verkkoon.

Olen saanut yhdistyksestä paljon vertaistukea, itselle tärkeää ja merkityksellistä tekemistä, sekä ennen kaikkea ensimmäistä kertaa elämässäni koen kuuluvani johonkin. Tämän merkitystä en voi liikaa korostaa omalla kohdallani. Kun olen ikäni kokenut olevani ”ulkopuolinen”, on porukkaan kuulumisen merkitys hyvin eheyttävä. 

Tähän päivään mennessä Uupuneet ry on mahdollistanut tapaamisia verkossa ja rajoitusten puitteissa paikallisesti eri paikkakunnilla. Olemme verkostoituneet, rakentaneet nettisivut, luoneet mainosmateriaalia yhdistyksen toiminnasta, ja yhteistyökumppaneiden kanssa mahdollistamme kaikille avoimen Uupumusta käsittelevän luentosarjan.

Ihan uskomatonta työtä ollaan tehty vapaaehtoisvoimin! Iso kiitos Sannalle, Suville ja Janille! Ilman meitä ei olisi kaikkea tätä, mitä Uupuneet ry on nyt. Ja kaikki muut vapaaehtoiset: emme pystyisi tarjoamaan mitään ilman teidän työtä, suuri kiitos siitä, teette tärkeää työtä! 

Uupuneet ry etsii jatkuvasti vapaaehtoistoimijoita mukaan toimintaan, jotta pystyisimme vastaamaan palvelujen tarpeisiin, saamaan näkyvyyttä ja mahdollisuuden kehittää toimintaa. Lähde toimintaan mukaan juuri sillä panoksella, joka itsellesi on sopiva, ja joka on se sinun juttusi.

Uupuneet ry järjestää sääntömääräisen syyskokouksen 18.11. klo 18.00 Teamsin välityksellä. Toivottavasti näemme sinutkin siellä.

Valoa syksyyn! ☀️

Uupuneet ry:n puheenjohtaja

Piia Vinkki

Masentuneen puheenvuoro elokuussa 2014

Olen miettinyt monta kertaa, että kerronko omasta masennuksestani vai pidänkö sen omana tietonani. Onhan masennus edelleen monen mielestä heikkojen sairaus, jos on sairaus ollenkaan.

Robin Williamsin itsemurha nosti jälleen masennuksen vakavuuden esille sekä hyvässä että pahassa. Päätin laittaa oman lusikkani soppaan, kun olin nähnyt liian monta ”ottaisivat itseään niskasta kiinni” kommenttia.

En lähde erittelemään miksi masennuin, mutta kerron omasta kokemuksesta mitä masennus on ja miten minä siitä selvisin.

Masennus ei ole normaalia elämään kuuluvaa surua tai alakuloa. Se ei ole huono päivä eikä pari heikosti nukuttua yötä. Masennus sairautena ei parane viikon sairauslomalla ja napakalla terapialla eikä pieni itkeminen ja puiden halailu auta masentunutta.

Masennus on minun kokemukseni mukaan järjetöntä väsymystä, sellaista joka ei nukkumalla parane. Sellaista, että tekisi mieli nukkua, mutta et saa unta. Se on rinnassa pyörivä iso puristava pallo, joka ei lähde vaikka miten haluaisit. Se on haluttomuutta, saamattomuutta, voimattomuutta ja muistin pätkimistä. Se herättää kesken unien, se pakottaa vetäytymään kaikesta kivasta ja se saa iloisetkin asiat näyttämään vain muiden oikeudelta. Se saa leukaluusi huutamaan hoosiannaa, kun se vähäinen uni mitä saa kaiken väsymyksen keskellä nukuttua pakottaa narskuttelemaan hampaita. Masennus on lopulta koko kehon ja mielen lamauttava sairaus, joka pahimpina päivinä tuntuu ratkeavan vain oman käden kautta.

Vuonna 2006 aloin tuntea väsymystä, joka ei tuntunut normaalilta. Se ei mennyt ohi nukkumalla vaan se toi mukanaan ahdistusta, puristavaa tunnetta rinnassa ja outoja kiputiloja. Talvella 2007 ja 2008 tuli ensimmäiset muistikatkokset. Olin ollut keikalla, mutta en muistanut missä. En muistanut keitä ja missä olin tavannut. Unohtelin asioita joita en yleensä unohda. Väsymys kasvoi, vähäkin liikunta väheni ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat maailmanlopulta. Olin onneksi tavannut vähän aikaisemmin nykyisen vaimoni, elämäni naisen. Ihmisen joka kuunteli, ymmärsi ja jaksoi. Olin rakastunut, mutta tunsin silti, että en ole kenellekään kovin tärkeä. Vaimoni tuli raskaaksi ja alkoi esikoisen odotus. Sitä ennen olin käynyt nukkumassa monta kertaa uniklinikalla letkut nenässä, suussa ja sormissa. Ensisijaisesti vikaa etsittiin unesta, mutta löydökset sillä puolella oli vähäiset. Sen sijaan lääkärit huomasivat kyselyin ja antamieni tietojen pohjalta, että ehkä tämän jätkän mieli ei toimi niin kuin sen pitäisi. Tuolloin söin jo kolmea eri lääkettä. Oli unilääkettä, rauhoittavaa ja piristävää. Myöhemmin söin parhaimmillani viittä, jopa kuutta eri lääkettä per päivä. Välillä tuntui, että olen yksi kävelevä kemikaali, joka räjähtää, jos kävelee liian lujaa päin seinää.

Lopputalvesta 2008 menin vaimoni kehoituksesta psykiatrille. Lääkärit uniklinikalla ja yleislääkinnän puolella olivat tehneet parhaansa, mutta eivät osanneet minua sanottavasti auttaa. Nyt löysin lääkärin, joka ymmärsi mitä sanoin ja otti minut tosissani. Lääkitykseni tarkistettiin, kohtuullistettiin ja minulle annettiin tavoitteita. Yritin opetella olemaan onnellinen pienistä asioista ja sietämään pieniä vastoinkäymisiä. Lääkitys tehosi, mieli kohentui ja elämänlaatu parani. Esikoisemme syntyi ja olin jo tuolloin hyvällä matkalla kohti normaalia elämää. Muistan kuinka sain pienen hennon lapsen syliini ja ymmärsin kuinka onnekas olenkaan.

Masennus nosti aika ajoin päätään ja alakulo valtasi mieleni. Silti yleinen oloni parani. Se parani sekä lääkityksen että psykiatrin antamien ohjeiden ja ”kotitehtävien” ansiosta. Välillä meni jopa niin hyvin, että lääkitystäni yritettiin purkaa, mutta oireet palasivat, joten olen saanut ”tuomion”, että masennuslääkkeet ovat osa rutiinejani todennäköisesti koko elämäni. Tämä ei minua häiritse, sillä se on pieni hinta siitä, että ahdistus, väsymys ja voimattomuus pysyvät poissa.

Tässä minä olen, täynnä elämää ja iloa. Minulla on suruni, meillä on ongelmamme, mutta ne ovat osa elämää. Osaan käsitellä niitä niin kuin ennen, niin kuin kuuluu. En hae sääliä, en päänsilitystä enkä voivottelua tällä kirjoituksella. Toivon vain, että jos sinä tunnistat sen mitä kirjoitin niin haet apua ennen kuin se on myöhäistä. Minä en koskaan yrittänyt tappaa itseäni, mutta minulla oli lista tavoista joilla pääsen täältä tarvittaessa. Ei, en koskaan halunnut kuolla, mutta halusin, että se saatanan tuska loppuu. En vain olisi jaksanut kantaa sitä loputtomiin.

Mä selätin sen. Lääkkeillä, terapialla ja omalla tekemisellä. Jos mä pystyin siihen niin siihen pystyy moni muukin. Silti, masennus ei ole mikään ”ota itseäs niskasta kiinni” juttu. Se on sairaus ja sitä kuuluu hoitaa.

Terveyttä toivoen

Pete Poskiparta

Kirjoitus on alun perin julkaistu osoitteessa: Masentuneen puheenvuoro | Mentalisti Pete Poskiparta

Herkkänä kiivastahtisessa työelämässä

Pääsin vuosituhannen vaihteessa suoraan koulun penkiltä unelmieni työpaikkaan suureen suomalaiseen teknologiayritykseen. Se tuntui lottovoitolta ja halusin tehdä hyvän vaikutuksen. Aloitin yksikössä, jossa viihdyin ja tulin hyvin toimeen työparini kanssa. Työn tekemisen tahti oli sopiva ja minulla oli rauha keskittyä tehtäviini. Muutaman kuukauden kuluttua siirryin pääkonttorille vaativampiin tehtäviin tiimin esimiehen avustajaksi ja työ alkoi muuttua kuormittavammaksi.

Työn tekemisen tahti kävi kiivaammaksi ja tehtävät vaativammiksi. Työ keskeytyi usein, sähköpostia kertyi päivän mittaan, kokonaisuudet alkoivat olla vaikeammin hallittavia ja harvoin oli sellaista hetkeä, että olisin kokenut tyytyväisyyttä tekemästäni työstä. Kuormitusta lisäsi rauhaton työpiste isossa avokonttorissa ja äärimmäisen vaativa esimies.

Oltuani työssä vuoden verran olin työviikon päätteeksi niin kireänä, että kotiin tullessani minulle ei saanut puhua mitään, ennen kuin olin istunut tunnin verran saunan lauteilla. Sunnuntaina ahdistus edessä olevasta työviikosta alkoi painaa heti aamulla herätessä. Hankalaksi kokemani henkilösuhteet ja tekemättömät työt pyörivät mielessä jatkuvasti. Aloin kokea hengenahdistusta ja saada pahoja paniikkikohtauksia. Eräänä sunnuntai-iltana soitin kollegalleni ja purskahdin itkuun. Hänen kehotuksestaan hakeuduin työterveyslääkärille, joka passitti minut pitkälle sairauslomalle ahdistus- ja masennuslääkereseptit kourassani.

Sairauslomalta palattuani tilanne ei ollut muuttunut millään tavalla. Itse asiassa se oli kärjistynyt. Tiimistämme yksi oli päättänyt vaihtaa työpaikkaa uupumuksen takia ja toinen oli päätynyt samasta syystä pitkälle sairauslomalle. Päätin hakeutua toiseen työhön itseni tähden ja onnekseni löysin itselleni huomattavasti paremmin sopivan työpaikan varsin pian.

Kymmenisen vuotta myöhemmin löysin erityisherkkyyttä käsittelevän kirjan ja sain tapahtuneeseen uutta perspektiiviä. Ymmärsin muun muassa, että erityisherkkänä olen taipuvaisempi kuormittumaan ja tarvitsen enemmän hiljaisuutta ja rauhaa, kuin vähemmän herkkä ihminen. Ärsykkeiden ja vaatimusten tulva, jatkuvat keskeytykset, kiivas tahti ja äkilliset muutokset saivat herkän hermostoni kroonisesti ylivirittyneeseen tilaan. Siihen päälle kun lisättiin nuoruuden kokemattomuus ja miellyttämisenhalu, liiallinen kiltteys ja konfliktien pelko sekä ylitunnollisuus, olivat uupumisen ainekset kasassa. Suorittamista ihaileva työkulttuuri ja ”tunteet eivät kuulu työpaikalle” -tyyppinen ajattelu eivät myöskään tehneet hyvää.

Mitä opin? Omalta osaltani ymmärsin sen, miten tärkeitä itsetuntemus ja itsensä johtamisen taidot ovat. Itsetuntemus auttaa tunnistamaan, mikä on itselle hyväksi ja mikä ei, ja mitkä ovat omat vahvuudet ja heikkoudet. Liiallisen kiltteyden asemesta on hyvä olla itseluottamusta ja itsekunnioitusta avata suunsa, jos asiat ovat menossa huonoon suuntaan. Ymmärsin, että minun on pidettävä itse itsestäni huolta. Työyhteisön osalta korostui ihmisten johtamisen taidon tärkeys. Tunneälyä omaava esimies on kullanarvoinen. Tänä päivänä ajattelen, että hyvä työpaikka on sellainen, jossa on turvallista puhua vaikeistakin asioista, missä epäonnistuminen ei ole häpeä, missä ihmisiin luotetaan ja turhaa eriarvoisuutta luovaa hierarkiaa on mahdollisimman vähän. Hyvällä johtamisella ja itsensä johtamisella luodaan kukoistavia työyhteisöjä, joissa jokaisen yksilölliset taidot ja ominaisuudet palvelevat kokonaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla.

Suvi Bowellan on hyvinvointivalmentaja, kirjailija ja tunneterapeutti, joka on kirjoittanut kirjat Ihana herkkyys, Erityisherkän päiväkirja ja Kiltin tytön voimakirja.

suvi@suvibowellan.com