Herkkänä kiivastahtisessa työelämässä

Pääsin vuosituhannen vaihteessa suoraan koulun penkiltä unelmieni työpaikkaan suureen suomalaiseen teknologiayritykseen. Se tuntui lottovoitolta ja halusin tehdä hyvän vaikutuksen. Aloitin yksikössä, jossa viihdyin ja tulin hyvin toimeen työparini kanssa. Työn tekemisen tahti oli sopiva ja minulla oli rauha keskittyä tehtäviini. Muutaman kuukauden kuluttua siirryin pääkonttorille vaativampiin tehtäviin tiimin esimiehen avustajaksi ja työ alkoi muuttua kuormittavammaksi.

Työn tekemisen tahti kävi kiivaammaksi ja tehtävät vaativammiksi. Työ keskeytyi usein, sähköpostia kertyi päivän mittaan, kokonaisuudet alkoivat olla vaikeammin hallittavia ja harvoin oli sellaista hetkeä, että olisin kokenut tyytyväisyyttä tekemästäni työstä. Kuormitusta lisäsi rauhaton työpiste isossa avokonttorissa ja äärimmäisen vaativa esimies.

Oltuani työssä vuoden verran olin työviikon päätteeksi niin kireänä, että kotiin tullessani minulle ei saanut puhua mitään, ennen kuin olin istunut tunnin verran saunan lauteilla. Sunnuntaina ahdistus edessä olevasta työviikosta alkoi painaa heti aamulla herätessä. Hankalaksi kokemani henkilösuhteet ja tekemättömät työt pyörivät mielessä jatkuvasti. Aloin kokea hengenahdistusta ja saada pahoja paniikkikohtauksia. Eräänä sunnuntai-iltana soitin kollegalleni ja purskahdin itkuun. Hänen kehotuksestaan hakeuduin työterveyslääkärille, joka passitti minut pitkälle sairauslomalle ahdistus- ja masennuslääkereseptit kourassani.

Sairauslomalta palattuani tilanne ei ollut muuttunut millään tavalla. Itse asiassa se oli kärjistynyt. Tiimistämme yksi oli päättänyt vaihtaa työpaikkaa uupumuksen takia ja toinen oli päätynyt samasta syystä pitkälle sairauslomalle. Päätin hakeutua toiseen työhön itseni tähden ja onnekseni löysin itselleni huomattavasti paremmin sopivan työpaikan varsin pian.

Kymmenisen vuotta myöhemmin löysin erityisherkkyyttä käsittelevän kirjan ja sain tapahtuneeseen uutta perspektiiviä. Ymmärsin muun muassa, että erityisherkkänä olen taipuvaisempi kuormittumaan ja tarvitsen enemmän hiljaisuutta ja rauhaa, kuin vähemmän herkkä ihminen. Ärsykkeiden ja vaatimusten tulva, jatkuvat keskeytykset, kiivas tahti ja äkilliset muutokset saivat herkän hermostoni kroonisesti ylivirittyneeseen tilaan. Siihen päälle kun lisättiin nuoruuden kokemattomuus ja miellyttämisenhalu, liiallinen kiltteys ja konfliktien pelko sekä ylitunnollisuus, olivat uupumisen ainekset kasassa. Suorittamista ihaileva työkulttuuri ja ”tunteet eivät kuulu työpaikalle” -tyyppinen ajattelu eivät myöskään tehneet hyvää.

Mitä opin? Omalta osaltani ymmärsin sen, miten tärkeitä itsetuntemus ja itsensä johtamisen taidot ovat. Itsetuntemus auttaa tunnistamaan, mikä on itselle hyväksi ja mikä ei, ja mitkä ovat omat vahvuudet ja heikkoudet. Liiallisen kiltteyden asemesta on hyvä olla itseluottamusta ja itsekunnioitusta avata suunsa, jos asiat ovat menossa huonoon suuntaan. Ymmärsin, että minun on pidettävä itse itsestäni huolta. Työyhteisön osalta korostui ihmisten johtamisen taidon tärkeys. Tunneälyä omaava esimies on kullanarvoinen. Tänä päivänä ajattelen, että hyvä työpaikka on sellainen, jossa on turvallista puhua vaikeistakin asioista, missä epäonnistuminen ei ole häpeä, missä ihmisiin luotetaan ja turhaa eriarvoisuutta luovaa hierarkiaa on mahdollisimman vähän. Hyvällä johtamisella ja itsensä johtamisella luodaan kukoistavia työyhteisöjä, joissa jokaisen yksilölliset taidot ja ominaisuudet palvelevat kokonaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla.

Suvi Bowellan on hyvinvointivalmentaja, kirjailija ja tunneterapeutti, joka on kirjoittanut kirjat Ihana herkkyys, Erityisherkän päiväkirja ja Kiltin tytön voimakirja.

suvi@suvibowellan.com

Työuupumus on surullista, turhaa – ja monesti ehkäistävissä

Suomalaisen aineiston mukaan lievää uupumusta kokee neljännes työntekijöistä, vakavasti uupuneita on 2,5 % työntekijöistä. Mielenterveyssyistä sairauslomille ja lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneiden osuus kasvaa, vaikka muuten työkyvyttömyyteen johtavien sairauksien osuus vähenee. 

Uupumusoireista kärsii siis jatkuvasti jopa sadat tuhannet työntekijät Suomessa.

Uupuminen johtaa sairasteluun, oireiluun, elämänlaadun heikkenemiseen, vapaa-ajan vähenemiseen ja kapeutumiseen, unettomuuteen ja masennukseen puhumattakaan työtehon ja -panoksen laskusta ja lopulta sairauspoissaoloista, joihin menetetään arviolta noin 3,5 miljardia euroa vuosittain. Uupuminen voi johtaa pitkään sairauspoissaoloon ja toipumiseen, joka voi kestää vuosikausia. Jotkut eivät toivu koskaan ja päätyvät työkyvyttömyyseläkkeelle niin heikossa kunnossa, että hädin tuskin selviytyvät arjen askareista, mikä tuntuu kohtuuttomalta hinnalta unelmatyöstä.

Eihän sen tarvitsisi olla näin.

Meillä Suomessa on lakisääteinen työterveyshuolto ja työsuojelu, joiden tulee vartioida työntekijöiden työturvallisuutta yhdessä työpaikkojen ja esihenkilöiden kanssa. On osattu erinomaisesti vähentää työn fyysisiä, kemiallisia ja biologisiakin vaaratekijöitä, ja ammattitaudit ja työtapaturmat on saatu laskemaan merkitsevästi viime vuosikymmenien aikana.

Työn psykososiaalinen kuormitus on samaan aikaan kasvanut, kun työolosuhteet ovat muuttuneet enemmän itseohjautuvaan suuntaan ja työhön on kasautunut muitakin kuormitustekijöitä, kuten digitalisaation, tietointensiivisen työn, sekä ajasta ja paikasta riippumattoman työn lisääntyminen. Työn keskeytykset, jatkuva muutos ja kiire ovat monen työpaikan tunnusmerkkejä.

Työn psykososiaalinen kuormitus onkin nähtävä merkittävänä terveysriskinä fyysisten vaarojen rinnalla. Tämän tunnistamisessa ja viestimisessä yritykseen ovat työterveyshuolto ja työsuojelu tärkeässä roolissa, ja työntekijän on osattava hakea ja käyttää niiden apua.

Työuupumuksen sisäisiä ja muita kuin työhön liittyviä ulkoisia taustatekijöitä ei voida koskaan kokonaan poistaa; onhan tunnollinen, huolellinen ja kiltti luonne taipuvainen hoitamaan muidenkin tonttia. Toisaalta hankalia ruuhkavuosia elävän lapsiperheellisen arjen hallinta on haastavampaa kuin vain omasta elämästään vastaavan sinkun.

Tilanteen ymmärtäminen ja hyväksyminen on myös osa sen ratkaisua, jos asioista voidaan keskustella työpaikalla avoimesti, ja etsiä ratkaisuja ongelmiin.

Kunnianhimoinen työntekijä voisi ehkä yrittää madaltaa tavoitetasoaan, ja suurperheen äiti voisi kenties antaa sinkun hoitaa vähän isomman osan yhteisistä työtehtävistä esimiehen siunauksella.

Työuupumusta ei kuitenkaan voi koskaan selittää vain yksilön luonteenpiirteillä ja taipumuksilla, kuten sitä ei voi myöskään kuitata haastavalla elämäntilanteella. Ihmiset selviävät Työterveyslaitoksen tutkija Jari Hakasen mukaan yksityiselämänsä kriiseistä uupumatta työssä, kunhan työolot eivät ole niin kuormittavat, ettei yksityiselämän kriiseille ole enää tilaa ihmisen arjessa. Työterveyslaitoksen mukaan yksityiselämän ongelmat voivat nopeuttaa työuupumuksen kehittymistä silloin, kun työkuormitus ei ole kohtuullista.

Koronapandemian aiheuttama siirtyminen etätöihin on voinut parantaa osalla tilannetta vähentämällä työmatkoihin ja palavereihin kuluvaa aikaa. Toisaalta se on voinut osalla pahentaa yksinäisyyttä ja yksin puurtamista työyhteisön tuen puuttuessa. Itseohjautuvuudelle se on antanut aivan uudenlaista pontta, eivätkä kaikki ole siitä selviytyneet.

Kokonaisvaikutukset ovat vielä epäselvät, mutta työuupumus on selkeästi tullut jäädäkseen.

Työn kuormitus ja voimavarat tulisivat olla tasapainossa. Silloin on joskus kiire, ja lounaan voi joskus joutua jättämään väliin, mutta toisaalta voi työporukan kesken olla mukavia kohtaamisia ja kannustavaa keskustelua, työ tuntuu merkitykselliseltä ja lomat kuluvat lomaillen.

Elämässä pitää jäädä aikaa ja energiaa perheelle, ystäville ja liikunta- ja muille harrastuksille useimpina arkipäivinä viikossa. Lisäksi iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla on saatava kunnolla palautua työstä. Öisin pitää saada nukkua, ei miettiä tekemättömiä töitä.

Muuten työkuormitus ei poistu, vaan pikkuhiljaa kumuloituu ja kasvaa, ja riski työuupumukseen lisääntyy. Onko tätä nyt niin vaikea ymmärtää?

Kirjoittanut: Maarit Lindström

työterveyshuollon erikoislääkäri

Työkokeilu auttoi uupumuksessani

KUKA? Heli Koivula

  • Ammatti kätilö-terveydenhoitaja
  • Asuinpaikka Espoo
  • Perhe lapset ja avomies
  • Harrastus harrastamisesta haaveilu

TEKSTI ULLA-MAIJA PAAVILAINEN

Työmatkani ahdistivat. Helsingin äänimaailma inhotti minua. Inhosin likaisia metroasemia. Poimin silmilläni kaikki juopuneet ihmiset ja kaduilla vetelehtivät lapset, joiden olisi pitänyt olla kodeissaan. Olen taipuvainen näkemään asioita, joita en oikeastaan haluaisi nähdä. Mietin ihmisten surkeita kohtaloita. Koko kaupunki tuntui helvetin esikartanolta.

Kaupunki oli tuntunut vieraalta siitä lähtien, kun tulin opiskelemaan. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, Padasjoelta. Alakuloisuuteni on ollut matkassa kouluvuosista lähtien.

Lapsena haaveilin tulevani muotisuunnittelijaksi, malliksi tai ralliautoilijaksi. Ammattini valitsin sattumalta, kun isosiskoni sanoi, että kätilö voisi olla ihana ammatti. Olin hakenut sosiaalikasvattajaksi, mutta en päässyt sisään oppilaitokseen. Kätilöksi opiskeleminen ei ollut huono valinta, mutta kiltin tytön valinta se oli.

Asuin ensin tätini luona, josta muutin sitten yksiöön Vallilaan. Olin kovin koti-ikävissäni. Kärsin yksinäisyydestä ja kaipasin turvaa.

Mutta koska olen kiltti suorittajatyttö, hoidin opintoni, niin kuin kuuluu tehdä.

Välillä mietin, että alkaisin opiskella vaatetusalan artesaaniksi. En kuitenkaan jaksanut.

Ensimmäisen kerran kävin masennuksen takia lääkärissä vuonna 1995.

Minut oli vallannut raskas surumielisyys ja voimattomuuden tunne. Olin itkuinen. Vuodatin tuntemuksiani päiväkirjaan: en pärjää tässä elämässä, en kykene elämään kuten muut. Tunsin itseni kelvottomaksi ja riittämättömäksi. Saman kokemuksen kanssa kamppailen yhä.

Masennuksessani ei ole mitään yksittäistä selkeää tekijää. Kyse on enemmän persoonastani ja hyvin varhaisista kokemuksista. Masennus on meidän perheessämme ylisukupolvista. Äiti kasvatettiin ankarasti kahdeksanlapsisessa perheessä. Isänisä kaatui sodassa ennen isän syntymää.

Trauma ei tarkoita vain onnettomuutta. Esimerkiksi isäni oli tunnetasolla etäinen. 

Sisarteni kanssa ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta, sillä meillä kaikilla on samankaltainen kokemusmaailma. Isosiskoni oli vahvana tukena jeesatessaan ja ohjatessaan minua.

Kävin psykodynaamisen terapian. Se oli minulle siinä iässä liian itseohjautuvaa. Tuntui ahdistavalta istua välillä 15 minuuttia hiljaa. Jotenkin se kuitenkin avasi oloani.

Pelkästään ammattiin valmistuminen helpotti minua. Sain heti työpaikan. Olen aina ollut toimintakuntoinen ja vastuuntuntoinen, liiaksikin, sillä en ole osannut hellittää ja jättää. Olen  jaksanut hoitaa arjen asioita, enkä ole jäänyt sänkyyn makaamaan ja vatvomaan.

Sisälleni on kasvanut tiukka ja kova vaatimus: ”En riitä, teen mitä tahansa.” Vahva surumielinen pohjavire ja melankolia ovat minulle ominaisia.

Olin vuoden töissä Saudi-Arabiassa. Pärjäsin sielläkin.

Vuodet 2003 ja 2004 olivat parasta ja aktiivisinta aikaani. Jätin pitkäaikaisen miessuhteeni. Muutin omaan asuntoon, ostin auton, tanssin lavatansseja ja liikuin muutenkin paljon. Asiat rullasivat, minulla ei ollut isoja huolia ja tunsin itseni vapaaksi.

Tapasin ensimmäisen lapseni isän vuonna 2005. Olin yli 30-vuotias ja olin surrut sitä, etten ehkä koskaan tule äidiksi. Lapsi ilmoitti tulostaan ilman, että olimme suunnitelleet raskautta. Olimme epävarmoja suhteemme jatkumisesta, mutta lapsi oli odotettu ja toivottu.

Olen hanakka hakemaan apua hankalaan olooni lääkäriltä tai psykiatrian poliklinikalta. Raskauden aikana päädyin vauvaperhetyön piiriin. Matkan varrella olen käynyt useita lyhyempiä terapiajaksoja, ja 2013 päättyi toinen kolmivuotinen terapia, josta oli minulle valtava apu.

Poika oli vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, kun palasin töihin silloiseen työpaikkaani eli Jorvin sairaalaan. Osasto oli kriisissä, eikä työ tukenut omaa jaksamistani. Päädyin työnohjauksen kautta ensin uupumuksen takia sairauslomalle ja muutaman kuukauden kuluttua irtisanoin itseni.

Työskentelin sen jälkeen terveydenhoitajana ja yksityisellä lääkäriasemalla. Lopulta päädyin töihin Tyttöjen Talolle. Työrupeama siellä oli hyvä, mutta vaativa.

Sairastuin taas työuupumukseen. Työpaikalla saattoi tulla itku kahvi­pöydässä, ja minulla oli vahva fyysinen ahdistuksen tunne. Tunsin, että elämässäni oli kaikkea liikaa, asiat pursuivat yli. Lääkäri sanoi, että minulla on loistavasti kehittynyt katastrofien ajattelukyky. Luon mielikuvia, miten kaikki voi mennä pieleen.

Jäin Tyttöjen Talolta sairauslomalle elokuussa 2011. Minulla ja lapsen isällä oli yhteinen tahto tehdä suhteemme eteen töitä. Yritimme vääntää välejämme kuntoon lukuisilla parisuhdekursseilla. Niistä huolimatta minusta tuntui kuin kutistuisin. Välillemme ei syntynyt hellyyttä eikä rauhallista hyvää vaihetta.

Poikamme oli kuusivuotias, kun saman vuoden marraskuussa päätimme erota. Se tapahtui ilman dramatiikkaa.

Tilanteen ratkeaminen oli helpotus. Saatoin hellittää ja luopua työstä, olla kotona ja hoitaa poikaani.

Perheeni ei ole koskaan kyseenalaistanut ratkaisujani. En ole ikinä kokenut häpeää tai arvostelua. Tein kategorisen päätöksen, etten salaa keneltäkään mitään, joten minun ei tarvitse piilotella asioitani. Juttukin tyrehtyisi ystävien kanssa, jos joutuisin salaamaan ja peittelemään. Se tekisi heti epäaidon tunnelman. Ellet kerro itsestäsi mitään, sinua on vaikea lähestyä.

Totta kai läheiseni ovat nähneet elämäni raskauden ja pahoinvointini. Sisareni ovat kannustaneet minua hoitamaan itseäni.

Kun sairauslomani päättyi, siirryin kuntoutustuelle, joka on määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Prosessin aikana kävin kuntoutuspsykologin pakeilla. Hän heitti ehdotuksen, että lähtisin opiskelemaan. Päätimme, että yritän paluuta työhön.

Jaksaakseen kuntoutusprosessissa pitää olla äärettömän hyväkuntoinen kuntoutuja. On jaksettava olla yhteydessä yhteen sun toiseen paikkaan, täytettävä lippuja ja lappuja. On jaksettava kysyä ja ponnistella. Oudointa minusta on, että minun piti ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, vaikken olisi pystynyt pitkäaikaiseen työsuhteeseen.

Jouduin etsimään itselleni työ­kokeilu­paikan, johon koulutukseni sopisi, mutta joka ei ole hoitoalalla. Se oli kuin olisi etsinyt neulaa heinä­suovasta.

Jaksoin pysyä sinnikkäänä, ja lopulta elokuussa 2013 aloitin työkokeilujakson Suomen Mielenterveysseurassa.

Töihin palaaminen tuntui hyvältä. Minua ei pelottanut eikä jännittänyt. Toimenkuvani rakennettiin tyhjästä. Kokeilujaksoani valvonut Ritva on topakka nainen. Minun oli opittava tekemään töitä erilaisen persoonan kanssa kuin itse olen. Ritvan kanssa löysimme hyvän yhteistyön ja suhteen.

Ensin kokosin koulutuskansioita ja pikkuhiljaa sain enemmän vastuuta niin, että kävin Mielenterveyden ensiapu- ja ohjaajakurssit ja pääsin kouluttamaan uusia ohjaajia. Työtehtävät olivat mielenkiintoisia, ja vaikka olin kokeilussa, minut otettiin mukaan työryhmän jäseneksi.

Helmikuusta 2014 alkaen siirryin osakuntoutustuelle ja jatkoin samoissa työtehtävissä 60 prosentin työsuhteessa.

Olin tavannut alkuvuonna 2012 netissä mukavan miehen. Vuonna 2014 olimme päättämässä suhdettamme, kun raskaus taas yllätti toukokuussa. Mies asuu toisessa kaupungissa, eikä meillä ollut tarvetta puskea perhettä saman katon alle.

Jäin äitiyslomalle joulukuussa ja määräaikainen työsuhteeni päättyi.

Viime vuosi oli tiukka. Toinen poikani syntyi, äidiltä löytyi aivokasvain, johon liittyi komplikaatioita ja isä kuoli sydänsairauteen. Minä jouduin välilevytyräleikkaukseen, ja siskoni lapsi sydänleikkaukseen.

Olen yrittänyt sanoa itselleni, että nyt pitää olla armollinen ja katsella asioita rauhassa.

Tämän vuoden helmikuusta alkaen olen ollut osakuntoutustuella ja työttömänä. Osakuntoutustuki jatkuu eteenpäin vuoden kerrallaan, ja toivon voivani hakea sitä vielä ainakin vuodeksi. Koen oman jaksamiseni niin rajalliseksi, etten vielä voisi ponnistaa säännölliseen työhön.

Raskaimmalta tuntuu hakea työpaikkaa, sillä en jaksamiseni vuoksi voi tässä vaiheessa palata hoitoalalle. Minulla on hakusessa, mihin minusta oikein on? Itseluottamukseni onnahtaa välillä ja jarruttaa rohkeaa etenemistä.

Kuntoutusprosessini oli kuitenkin loistava onnistumistarina. Toisaalta olin itse aktiivinen, mutta mukana oli myös hyvää onnea, että Suomen Mielen­terveysseura tarttui tarinaani ja pystyi palkkaamaan minut.

Kuntoutujista vain pieni prosentti työllistyy pysyvästi työkokeilujen kautta. Minulla on tulevaisuuteni suhteen haaveita, mutta en tiedä, konkretisoituvatko ne. Hankkisinko klassisen hierojakoulutuksen? Aloittaisinko kirjoittamisen perusopinnot? Perustaisinko kahvilan?

Minulla on harkitseva temperamentti. Haluan säästää voimiani perheen arkeen. Minua ei kiinnosta ajatus uudesta työuupumisesta, joka päättyisi masennuksen suohon.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Mieli ry:n nettisivuilla:

Heli Koivula: ”Työkokeilu auttoi uupumuksessani” | MIELI Suomen Mielenterveys ry

Lista työuupuneille

Tänä päivänä voimme lukea erilaisia listoja asiasta kuin asiasta.

 Kun teet nämä kolme asiaa, kaikki muuttuu, tai oletko AINA tehnyt nämä viisi virhettä?

Voin sanoa, että olen yleensä aina ne tehnyt, ja enemmänkin kuin viisi! Ja tulen todennäköisesti tekemään vielä niin jatkossakin. Olen kyllä myös lukenut, että emme tee virheitä, vaan ne ovat oppimiskokemuksia. 

Vaan vaikeita ovat elämän läksyt. Ja kokemusta on tullut. 

En ehkä siis ole kaikkien self -help oppaiden listojen suurin fani, mutta ajattelinpa minäkin tehdä trendin mukaisesti listan. Listan siitä, mikä on vaikeaa listan toteuttamisessa, siis 

LISTA sen toteuttamisen vaikeudesta TYÖUUPUNEILLE

  1. Pysähdy ja tunnista uupuneesi

Helpommin sanottu kuin tehty!

En ole myöskään kaikkien sananlaskujen suurin fani, mutta tässä sananlasku pitää paikkansa. JOS osaisimme pysähtyä ajoissa, emme uupuisi. Hoitotyötä tehdessäni olen saanut olla mukana monen ihmisen ja perheen iloissa, suruissa, uupumisissa ja tragedioissa. Nöyrimmät kiitokseni heille siitä, ilman niitä tarinoita ja heitä en olisi tässä, eikä minusta olisi tullut se, mitä nyt olen. Sen opin sain heiltä (ja myös myöhemmin itseltä), että jos et kuitenkaan pysähdy – sinut pysäytetään. Kannattaa siis pysähtyä, niin kuin opetetaan.

  1. Anna aikaa itsellesi parantua

Voisin sanoa edelleen, että helpommin sanottu kuin tehty.

 Kenties olet tähän saakka tehnyt jotain jatkuvasti, koko ajan ja vielä enemmän, suorittanut ja suorittanut. Mikä aika – eihän minulla sellaista ole? Entä kuinka voisin suorittaa paranemisen mahdollisimman nopeasti? Joku on myös sanonut, ettei aikaa voi hallita. Ja usko pois, näin se on! Ja kun ensi kertaa luulet parantuneesi, sitä älä usko, nyt ollaan alkumetreillä. Aikaa siis tarvitaan!

  1. Tunnista tunteesi

Tunteet – apua, mitä ne ovat? Pää lyö tyhjää. Apua, mä en tunne mitään. Tai, ehkä kuitenkin ahdistaa lähinnä jatkuvasti. Olenko tuntenut joskus jotain muutakin? Mihin ne muut tunteet ovat hävinneet?  Mitä niille muille tunteille on tapahtunut?

Ei hätää, siellä ne ovat, kaiken alla, unohtuneet kaiken muun jalkoihin.

Vaikeaa siis.   Alku voi olla hankalaa. Kun palaat aina uudelleen kysymyksen ääreen, mitä tämä asia minussa herättää,  etkä sivuuta asiaa esimerkiksi suorittamisella, tunteet heräävät taas henkiin. Muista kuitenkin, että tunteita ei tarvitse hallita, ennemminkin hyväksyä. Se onkin sitten toinen juttu!

  1. Kysy, mikä itsellesi on tärkeää

No, tämänhän pitäisi olla helppo homma! Kyllä minä tiedän, mikä minulle on tärkeää: perhe, lapset, terveys, ystävät, hyvinvointi…  mutta onko niin oikeasti? Jos minulle on terveys tärkeää, miten sitten olen sivuuttanut sen eteen tehtävät asiat? Miksi kehoni on yrittänyt viestiä: voisitko levätä, en jaksa pysyä perässä? Miksi lapset ihmettelevät, kuka on tuo väsynyt olento, joka on kotona, muttei läsnä? 

Jos et reflektoi välillä itsesi kanssa, mitä minulle kuuluu, hukkaat pian itsesi. Asiat, jotka ovat sinulle tärkeitä, ovat samalla sinun arvosi, jotka lopulta saavat elämän tuntumaan omaltasi!

  1. Aseta rajat – opi sanomaan ei

Ahaa! Lyhyt sana, ei, helppoa siis kuin heinänteko. Miksi suustani pääsee kuitenkin: no, enköhän mä vielä tuon jossain välissä pysty hoitamaan. Jos on tottunut aina syrjäyttämään omat tarpeensa ja hakemaan hyväksyntää miellyttämällä ja palvelemalla muita, on todennäköisesti vaikeaa sanoa heti EI. Omat rajat on voineet olla kadoksissa pitkään, tai niitä ei ole koskaan kunnolla muovautunutkaan. Ehkä on ensin opeteltava sanomaan: ehkä, mietin asiaa, palataan tähän myöhemmin. Käveltävä pois kohteliaasti. Kunnes tulee päivä, jolloin tiedostat mitä jaksat, ja pystyt seisomaan oman päätöksesi takana, vaikka se ei enää palvelisi muita mutta sitäkin enemmän itseäsi.

  1. Tee muutos

Enhän mä voi muuttaa mitään! Miltä kaikki sitten näyttää? Tarvitsen ennemminkin uuden harrastuksen, jotta voin näyttää hyvältä. Mistä voin luopua? Mun on ihan PAKKO tehdä nämä työt vielä. 

Varmaan tiedät sen sananlaskun, että pakko ei ole kuin kuolla.

 Ja sitä ennen sinulla on juuri se mahdollisuus tehdä se muutos, vaikka se olisikin VAIKEATA!

Kirjoittanut: Marketta Hämäläinen

Minun työuupumukseni

Aloitin innolla työt uudessa työpaikassa. Työpaikan “ongelmana” oli jatkuva kasvu. Yritys kasvoi, liikevaihto lisääntyi. Työntekijöiden määrä kasvoi, jatkuvasti tapahtui kaikenlaista muutosta. 

Jossain vaiheessa työn määrä alkoi tuntua liian suurelta. Ratkaisin ongelman naputtamalla tietokonetta vähän lujempaa. Sitten jätin kahvitauot väliin. Lopuksi aloin tehdä ylitöitä iltaisin. 

Kun alkoi tuntua, etten jaksa enää, kävin esimieheni puheilla. Hänen vähättelevä suhtautumisensa asiaan ei helpottanut tilannetta mitenkään. 

Istuin aamuisin autossa työpaikan pihalla. Mietin, menenkö sisään työpaikan ovesta, vai tuosta toisesta ovesta, joka vie työterveyshuollon tiloihin. Valitsin hetken miettimisen jälkeen työpaikan oven. Kävin myös työterveyshuollossa. En osannut selittää, mikä minua vaivaa, eivätkä työterveyshuollon ammattilaiset ymmärtäneet epäselvistä selityksistäni, että minulla on työuupumuksen oireita. 

Työmotivaatio katosi kokonaan. Tuntui, että työlläni ei ole mitään merkitystä. Tein koko ajan töitä niin paljon kuin ehdin, enkä saa muuta palautetta kuin “etkö ole vieläkään tehnyt tuota ja tuota”. Tuntui, ettei kukaan arvosta sitä, mitä olen saanut töissä aikaan. Esimies kantoi vaan lisää töitä pöydälleni päivittäin. Olin työpäivän jälkeen ihan poikki. Makasin sohvalla, enkä jaksanut tehdä edes kotitöitä. En jaksanut lähteä lenkille tai tapaamaan ystäviäni. En tuntenut iloa asioista, joista olin aiemmin iloinnut. 

Yksi pieni oljenkorsi katkaisi kamelin selän. Jälkikäteen ajateltuna se oli tosi pieni asia, mutta se sai minut miettimään, haluanko olla enää töissä tässä työpaikassa. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että en halua olla. Jo tuo päätös helpotti. Tuntui, että on helppo olla töissä, kun ei ole enää “sidottu” tähän työpaikkaan. Tuntui, että tulevaisuus oli edessä aivan avoimena. Kävin ammatinvalinnan psykologin luona selvittämässä, alkaisinko opiskella täysin uutta alaa. Työpsykologia tuntui todella mielenkiintoiselta alalta. Sen alan opiskelu olisi edellyttänyt paikkakunnan vaihtoa. Tuntui, etten ole valmis siihen. Aloin etsiä uutta työpaikkaa. 

Kun löysin uuden työpaikan, edellisen työpaikan ajatteleminen aiheutti aluksi katkeruutta. Syytin kaikkea mahdollista, mikä on mennyt pieleen. Onneksi katkeruus hävisi pian, ja pystyin jatkamaan elämää eteenpäin. Olen oppinut uupumuksen myötä monta asiaa itsestäni. Olen myös muuttunut ihmisenä, työntekijänä, yksilönä. Osaan nykyään sanoa esimiehelleni ei. Osaan pitää kiinni omista rajoista, osaan huolehtia omasta jaksamisesta. 


Kirjoittanut: Toimistotyöntekijä, 45 vuotta

Kaikki järjestyy

”Voisimmeko olla
tänään valona, 
toisillemme antaa hiukan armoa,
huomata se, joka jaksa enää ei, 
jolta kova tahti 
kaikki voimat vei?
Voisimmeko tänään toista tukea,
myötätunnon sanat esiin pukea?” 



Anna-Mari Kaskisen lyhyestä ajatuksia herättävästä runosta, löytyvät työuupumuksen keskeiset sanat:
valo, armo, jaksaminen, kova tahti, toisen tukeminen ja myötätunto.

Työssään uupunut kokee voimattomuutta, joka on tavallista väsymystä voimakkaampaa. Siksi puhutaan uupumuksesta. Ei ”työväsymyksestä”, jota jokainen jossain vaiheessa työssään varmasti kokee. Silti työuupuneen on vaikea antaa armoa itselleen. Ei, vaan mieleen hiipii ajatus: kyllä minä sitten lepään, kun… Sitten kun -aikaa ei valitettavasti kuitenkaan ole. 

Uupuneen uni yleensä häiriintyy. Toisaalta tuntuu, että voisi aina vain nukkua, mutta unta ei joko tulekaan, tai aamuyön valveilla olevat tunnit alkavat tuntua turhankin tutuilta. 

Samalla mieli synkistyy entisestään. Mieleen nousee lisäksi ajatus, etten osaa töitänikään, vaikka ennen olin siinä kyllä ihan hyvä. Nyt työ ei tunnu miltään, ihan kuin robotti tekisi päivän työt. 

Päähänkin koskee koko ajan. Ja hartioita jomottaa. Alaselkääkin vihloo kummasti.  Ja tuntuu kuin vessassa käynnit olisivat vain viime aikoina lisääntyneet. Enhän kohta suoriudu töistäni mitenkään. 

”Mitä mun piti oikeastaan edes tehdä? Miksi kävelin tänne? En jaksaisi millään kuunnella muita. Käännyn pois, ettei tarvitse sanoa mitään.  Äkkiä ovi kiinni. Taas uusi sähköposti, enhän mä ole vastannut edellisiinkään. Voi ei…. apua, olen unohtanut vastata tuohon kokonaan… LAITTAKAA se radio edes pienemmälle! ” 

”Pakko jaksaa. Kotona odottavat lapset ja kotityöt. Ja viikonloppuna tulee vieraita, en kyllä millään jaksaisi. Olisi siivottavakin. On vielä muutama työasia hoidettava kyllä illalla.”

Kova tahti, jaksaa, jaksaa patistaa personal trainerkin. Missä on myötätunto? Tarvitsemme toisiamme, niin ilossa kuin hädässäkin. Joskus toisen myötätuntoiset sanat voivat olla se pelastusrengas, jota tarvitaan, kun itse ei osaa olla itselleen myötätuntoinen. On joko tottunut aina vain pärjäämään, tai on jo uupuneen mielen niin vangitsema, ettei enää kykene sanomaan itselleen mitään myötätuntoista. 

Mitä jos kuitenkin sanoisit itsellesi: kaikki järjestyy. Sinä riität ihan tällaisena. Maailma ei romahda, jos jätät työt seuraavaan päivään. Et siivoa, vaikka vieraita tulee ja haet sen kaupan pakastepizzan perheelle, ja unohdat ohjeet terveellisestä ruokavaliosta täksi illaksi. 

Siitä on hyvä jatkaa sitten miettimään yhdessä jonkun kanssa, on se sitten puoliso, ystävä tai terapeutti, mitä on hyvä seuraavaksi tehdä. Mutta ei tänään, nyt lepää.  Muista, älä jää yksin!  Nyt on aika hoitaa itseäsi, ja sen lisäksi myös työssä asioita on hoidettava kuntoon. Yhdessä. Kaikki järjestyy. Valoa on.


Kirjoittanut: Marketta Hämäläinen