Toivoa on aina

Uupumus saa helposti ajattelemaan, ettei millään ole mitään merkitystä – ettei minulla ole mitään merkitystä. Olen kokenut sen itse, ja nähnyt paljon uupumusta myös ympärilläni.

Onneksi epätoivo ja synkkyys ei ole koko totuus, vaan vasta kolikon toinen puoli. Uupumuksen toisella puolella on aina olemassa toivo. Se on kipinä jossain syvällä ihmisessä, johon on uupuneena liki mahdotonta uskoa. Mutta siellä se on.

Miten tuon kipinän voisi sitten uupuneena löytää uudelleen? Oikotietä onneen ei ole, vaan ihan ensimmäiseksi on opeteltava lepäämään. Ja se on muuten vaikeaa!

Kun on tottunut suorittamaan tappotahdilla omaa työtä ja elämäänsä, lepääminen tuntuu luovuttamiselta. Itse tunsin sairauslomalla oloni pitkään levottomaksi. Vaikka kroppa ei jaksanut oikein mitään, mieli pyrki edelleen laukkaamaan jossain kaukana tästä hetkestä.

Kierrosten hidastuminen vei omalla kohdallani pari kuukautta. Vasta sitten alkoi hidas toipuminen. Samalla aloin etsiä vastausta kysymykseen: mikä ja kuka olen silloin, kun en suorita mitään?

En kuitenkaan ajattele, että ihmisen pitäisi uupuneena etsiä kadonnutta kipinäänsä yksin. Silloin tulee avuksi vertaistuki. Kun kuulee toisen, uupumuksen läpikäyneen ihmisen kokemuksia aiheesta, oma taakka kevenee. On helpottavaa tajuta, etten sittenkään ole näiden tuntemusteni kanssa yksin.

Kun tunsin taas hiljalleen oloni omaksi itsekseni, halusin puolestani tarjota vertaistukea muille uupuneille. Syntyi idea kirjasta, johon päätin kerätä tarinoita toisilta uupumuksen kokeneilta ihmisiltä. Työuupumuskirja löytyy nykyään kirjakaupoista ja muun muassa Docendon verkkosivuilta: https://docendo.fi/sivu/tuote/tyouupumuskirja/2721408. Sen tarkoitus on tarjota vertaistukea niillekin, joilla ei itsellään juuri nyt ole voimia etsiä toisia ihmisiä tuekseen.

Olen edelleen kiitollinen siitä kannustuksesta, jota sain osakseni silloin, kun en itse toipumiseen uskonut. Se palautti pikkuhiljaa takaisin kadoksissa olleen toivon kipinäni. Siksi muistutan: se sama kipinä on olemassa sinussakin, usko vain.

Kirjoittanut: Rosanna Marila

Huonon lähimuistin kanssa oppii elämään

Minulle on jäänyt kolme “jälkitautia” työuupumuksesta : huono lähimuisti, huonot yöunet ja se, että väsyn nopeasti. 

Lähimuistini on todella huono. Töissä kirjoitan ylös kaikki minulle suullisesti annetut ohjeet ja tehtävät. Jos työkaveri sanoo minulle käytävän päässä jotain, en yleensä muista sitä enää, kun tulen omaan työhuoneeseeni. Jos joku työkaveri tulee käytävällä vastaan, tai ajatus eksyy muualle, alkuperäinen ajatus katoaa kokonaan. Ja ajatus eksyy muualle tosi nopeasti!

Jos minulle tulee joku työasia illalla kotona mieleen, laitan sen ylös kännykän kalenteriin, ja laitan muistutuksen seuraavalle työpäivälle. Kun kännykän muistutus hälyttää, mietin, mitä kännykkä nyt oikein muistuttaa, ja olen yleensä unohtanut ihan totaalisesti asian, josta laitoin muistutuksen. 

Päivällä tapahtuneet asiat vaikuttavat yöuneen. Jos minulla on stressiä, herään aamuyöllä, enkä saa välttämättä enää loppuyöstä unta. Olen sinänsä tottunut tähän aamuyön heräilyyn, että en enää hermostu asiasta. Totean hyväksyvästi, että unet loppuivat tältä yöltä. Yleensä alan lukemaan jotain kirjaa. Tämän teen sen vuoksi, ettei ajatus jää kiertämään kehää ja ala syyllistämään minua: “taas sinä heräsit kesken unien, olet huono ihminen”. En edes yritä saada unen päästä enää kiinni. 

Oman jaksamisen kanssa saa välillä edelleen tasapainoilla. Jos huomaan, että elämän vauhti on kiihtymässä liian lujaksi, osaan nykyään painaa jarrua. Tiedän omat rajani. En esimerkiksi jaksa tehdä ylitöitä. Pidän huolta ravinnosta ja levosta, sekä omasta hyvinvoinnista. Minun hyvinvoinnistani ei kukaan muu pidä huolta. Olen oppinut tervettä itsekkyyttä. 

Kirjoittanut: Sanna Tuuli