Työuupumus on surullista, turhaa – ja monesti ehkäistävissä

Suomalaisen aineiston mukaan lievää uupumusta kokee neljännes työntekijöistä, vakavasti uupuneita on 2,5 % työntekijöistä. Mielenterveyssyistä sairauslomille ja lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneiden osuus kasvaa, vaikka muuten työkyvyttömyyteen johtavien sairauksien osuus vähenee. 

Uupumusoireista kärsii siis jatkuvasti jopa sadat tuhannet työntekijät Suomessa.

Uupuminen johtaa sairasteluun, oireiluun, elämänlaadun heikkenemiseen, vapaa-ajan vähenemiseen ja kapeutumiseen, unettomuuteen ja masennukseen puhumattakaan työtehon ja -panoksen laskusta ja lopulta sairauspoissaoloista, joihin menetetään arviolta noin 3,5 miljardia euroa vuosittain. Uupuminen voi johtaa pitkään sairauspoissaoloon ja toipumiseen, joka voi kestää vuosikausia. Jotkut eivät toivu koskaan ja päätyvät työkyvyttömyyseläkkeelle niin heikossa kunnossa, että hädin tuskin selviytyvät arjen askareista, mikä tuntuu kohtuuttomalta hinnalta unelmatyöstä.

Eihän sen tarvitsisi olla näin.

Meillä Suomessa on lakisääteinen työterveyshuolto ja työsuojelu, joiden tulee vartioida työntekijöiden työturvallisuutta yhdessä työpaikkojen ja esihenkilöiden kanssa. On osattu erinomaisesti vähentää työn fyysisiä, kemiallisia ja biologisiakin vaaratekijöitä, ja ammattitaudit ja työtapaturmat on saatu laskemaan merkitsevästi viime vuosikymmenien aikana.

Työn psykososiaalinen kuormitus on samaan aikaan kasvanut, kun työolosuhteet ovat muuttuneet enemmän itseohjautuvaan suuntaan ja työhön on kasautunut muitakin kuormitustekijöitä, kuten digitalisaation, tietointensiivisen työn, sekä ajasta ja paikasta riippumattoman työn lisääntyminen. Työn keskeytykset, jatkuva muutos ja kiire ovat monen työpaikan tunnusmerkkejä.

Työn psykososiaalinen kuormitus onkin nähtävä merkittävänä terveysriskinä fyysisten vaarojen rinnalla. Tämän tunnistamisessa ja viestimisessä yritykseen ovat työterveyshuolto ja työsuojelu tärkeässä roolissa, ja työntekijän on osattava hakea ja käyttää niiden apua.

Työuupumuksen sisäisiä ja muita kuin työhön liittyviä ulkoisia taustatekijöitä ei voida koskaan kokonaan poistaa; onhan tunnollinen, huolellinen ja kiltti luonne taipuvainen hoitamaan muidenkin tonttia. Toisaalta hankalia ruuhkavuosia elävän lapsiperheellisen arjen hallinta on haastavampaa kuin vain omasta elämästään vastaavan sinkun.

Tilanteen ymmärtäminen ja hyväksyminen on myös osa sen ratkaisua, jos asioista voidaan keskustella työpaikalla avoimesti, ja etsiä ratkaisuja ongelmiin.

Kunnianhimoinen työntekijä voisi ehkä yrittää madaltaa tavoitetasoaan, ja suurperheen äiti voisi kenties antaa sinkun hoitaa vähän isomman osan yhteisistä työtehtävistä esimiehen siunauksella.

Työuupumusta ei kuitenkaan voi koskaan selittää vain yksilön luonteenpiirteillä ja taipumuksilla, kuten sitä ei voi myöskään kuitata haastavalla elämäntilanteella. Ihmiset selviävät Työterveyslaitoksen tutkija Jari Hakasen mukaan yksityiselämänsä kriiseistä uupumatta työssä, kunhan työolot eivät ole niin kuormittavat, ettei yksityiselämän kriiseille ole enää tilaa ihmisen arjessa. Työterveyslaitoksen mukaan yksityiselämän ongelmat voivat nopeuttaa työuupumuksen kehittymistä silloin, kun työkuormitus ei ole kohtuullista.

Koronapandemian aiheuttama siirtyminen etätöihin on voinut parantaa osalla tilannetta vähentämällä työmatkoihin ja palavereihin kuluvaa aikaa. Toisaalta se on voinut osalla pahentaa yksinäisyyttä ja yksin puurtamista työyhteisön tuen puuttuessa. Itseohjautuvuudelle se on antanut aivan uudenlaista pontta, eivätkä kaikki ole siitä selviytyneet.

Kokonaisvaikutukset ovat vielä epäselvät, mutta työuupumus on selkeästi tullut jäädäkseen.

Työn kuormitus ja voimavarat tulisivat olla tasapainossa. Silloin on joskus kiire, ja lounaan voi joskus joutua jättämään väliin, mutta toisaalta voi työporukan kesken olla mukavia kohtaamisia ja kannustavaa keskustelua, työ tuntuu merkitykselliseltä ja lomat kuluvat lomaillen.

Elämässä pitää jäädä aikaa ja energiaa perheelle, ystäville ja liikunta- ja muille harrastuksille useimpina arkipäivinä viikossa. Lisäksi iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla on saatava kunnolla palautua työstä. Öisin pitää saada nukkua, ei miettiä tekemättömiä töitä.

Muuten työkuormitus ei poistu, vaan pikkuhiljaa kumuloituu ja kasvaa, ja riski työuupumukseen lisääntyy. Onko tätä nyt niin vaikea ymmärtää?

Kirjoittanut: Maarit Lindström

työterveyshuollon erikoislääkäri

Työkokeilu auttoi uupumuksessani

KUKA? Heli Koivula

  • Ammatti kätilö-terveydenhoitaja
  • Asuinpaikka Espoo
  • Perhe lapset ja avomies
  • Harrastus harrastamisesta haaveilu

TEKSTI ULLA-MAIJA PAAVILAINEN

Työmatkani ahdistivat. Helsingin äänimaailma inhotti minua. Inhosin likaisia metroasemia. Poimin silmilläni kaikki juopuneet ihmiset ja kaduilla vetelehtivät lapset, joiden olisi pitänyt olla kodeissaan. Olen taipuvainen näkemään asioita, joita en oikeastaan haluaisi nähdä. Mietin ihmisten surkeita kohtaloita. Koko kaupunki tuntui helvetin esikartanolta.

Kaupunki oli tuntunut vieraalta siitä lähtien, kun tulin opiskelemaan. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, Padasjoelta. Alakuloisuuteni on ollut matkassa kouluvuosista lähtien.

Lapsena haaveilin tulevani muotisuunnittelijaksi, malliksi tai ralliautoilijaksi. Ammattini valitsin sattumalta, kun isosiskoni sanoi, että kätilö voisi olla ihana ammatti. Olin hakenut sosiaalikasvattajaksi, mutta en päässyt sisään oppilaitokseen. Kätilöksi opiskeleminen ei ollut huono valinta, mutta kiltin tytön valinta se oli.

Asuin ensin tätini luona, josta muutin sitten yksiöön Vallilaan. Olin kovin koti-ikävissäni. Kärsin yksinäisyydestä ja kaipasin turvaa.

Mutta koska olen kiltti suorittajatyttö, hoidin opintoni, niin kuin kuuluu tehdä.

Välillä mietin, että alkaisin opiskella vaatetusalan artesaaniksi. En kuitenkaan jaksanut.

Ensimmäisen kerran kävin masennuksen takia lääkärissä vuonna 1995.

Minut oli vallannut raskas surumielisyys ja voimattomuuden tunne. Olin itkuinen. Vuodatin tuntemuksiani päiväkirjaan: en pärjää tässä elämässä, en kykene elämään kuten muut. Tunsin itseni kelvottomaksi ja riittämättömäksi. Saman kokemuksen kanssa kamppailen yhä.

Masennuksessani ei ole mitään yksittäistä selkeää tekijää. Kyse on enemmän persoonastani ja hyvin varhaisista kokemuksista. Masennus on meidän perheessämme ylisukupolvista. Äiti kasvatettiin ankarasti kahdeksanlapsisessa perheessä. Isänisä kaatui sodassa ennen isän syntymää.

Trauma ei tarkoita vain onnettomuutta. Esimerkiksi isäni oli tunnetasolla etäinen. 

Sisarteni kanssa ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta, sillä meillä kaikilla on samankaltainen kokemusmaailma. Isosiskoni oli vahvana tukena jeesatessaan ja ohjatessaan minua.

Kävin psykodynaamisen terapian. Se oli minulle siinä iässä liian itseohjautuvaa. Tuntui ahdistavalta istua välillä 15 minuuttia hiljaa. Jotenkin se kuitenkin avasi oloani.

Pelkästään ammattiin valmistuminen helpotti minua. Sain heti työpaikan. Olen aina ollut toimintakuntoinen ja vastuuntuntoinen, liiaksikin, sillä en ole osannut hellittää ja jättää. Olen  jaksanut hoitaa arjen asioita, enkä ole jäänyt sänkyyn makaamaan ja vatvomaan.

Sisälleni on kasvanut tiukka ja kova vaatimus: ”En riitä, teen mitä tahansa.” Vahva surumielinen pohjavire ja melankolia ovat minulle ominaisia.

Olin vuoden töissä Saudi-Arabiassa. Pärjäsin sielläkin.

Vuodet 2003 ja 2004 olivat parasta ja aktiivisinta aikaani. Jätin pitkäaikaisen miessuhteeni. Muutin omaan asuntoon, ostin auton, tanssin lavatansseja ja liikuin muutenkin paljon. Asiat rullasivat, minulla ei ollut isoja huolia ja tunsin itseni vapaaksi.

Tapasin ensimmäisen lapseni isän vuonna 2005. Olin yli 30-vuotias ja olin surrut sitä, etten ehkä koskaan tule äidiksi. Lapsi ilmoitti tulostaan ilman, että olimme suunnitelleet raskautta. Olimme epävarmoja suhteemme jatkumisesta, mutta lapsi oli odotettu ja toivottu.

Olen hanakka hakemaan apua hankalaan olooni lääkäriltä tai psykiatrian poliklinikalta. Raskauden aikana päädyin vauvaperhetyön piiriin. Matkan varrella olen käynyt useita lyhyempiä terapiajaksoja, ja 2013 päättyi toinen kolmivuotinen terapia, josta oli minulle valtava apu.

Poika oli vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, kun palasin töihin silloiseen työpaikkaani eli Jorvin sairaalaan. Osasto oli kriisissä, eikä työ tukenut omaa jaksamistani. Päädyin työnohjauksen kautta ensin uupumuksen takia sairauslomalle ja muutaman kuukauden kuluttua irtisanoin itseni.

Työskentelin sen jälkeen terveydenhoitajana ja yksityisellä lääkäriasemalla. Lopulta päädyin töihin Tyttöjen Talolle. Työrupeama siellä oli hyvä, mutta vaativa.

Sairastuin taas työuupumukseen. Työpaikalla saattoi tulla itku kahvi­pöydässä, ja minulla oli vahva fyysinen ahdistuksen tunne. Tunsin, että elämässäni oli kaikkea liikaa, asiat pursuivat yli. Lääkäri sanoi, että minulla on loistavasti kehittynyt katastrofien ajattelukyky. Luon mielikuvia, miten kaikki voi mennä pieleen.

Jäin Tyttöjen Talolta sairauslomalle elokuussa 2011. Minulla ja lapsen isällä oli yhteinen tahto tehdä suhteemme eteen töitä. Yritimme vääntää välejämme kuntoon lukuisilla parisuhdekursseilla. Niistä huolimatta minusta tuntui kuin kutistuisin. Välillemme ei syntynyt hellyyttä eikä rauhallista hyvää vaihetta.

Poikamme oli kuusivuotias, kun saman vuoden marraskuussa päätimme erota. Se tapahtui ilman dramatiikkaa.

Tilanteen ratkeaminen oli helpotus. Saatoin hellittää ja luopua työstä, olla kotona ja hoitaa poikaani.

Perheeni ei ole koskaan kyseenalaistanut ratkaisujani. En ole ikinä kokenut häpeää tai arvostelua. Tein kategorisen päätöksen, etten salaa keneltäkään mitään, joten minun ei tarvitse piilotella asioitani. Juttukin tyrehtyisi ystävien kanssa, jos joutuisin salaamaan ja peittelemään. Se tekisi heti epäaidon tunnelman. Ellet kerro itsestäsi mitään, sinua on vaikea lähestyä.

Totta kai läheiseni ovat nähneet elämäni raskauden ja pahoinvointini. Sisareni ovat kannustaneet minua hoitamaan itseäni.

Kun sairauslomani päättyi, siirryin kuntoutustuelle, joka on määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Prosessin aikana kävin kuntoutuspsykologin pakeilla. Hän heitti ehdotuksen, että lähtisin opiskelemaan. Päätimme, että yritän paluuta työhön.

Jaksaakseen kuntoutusprosessissa pitää olla äärettömän hyväkuntoinen kuntoutuja. On jaksettava olla yhteydessä yhteen sun toiseen paikkaan, täytettävä lippuja ja lappuja. On jaksettava kysyä ja ponnistella. Oudointa minusta on, että minun piti ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, vaikken olisi pystynyt pitkäaikaiseen työsuhteeseen.

Jouduin etsimään itselleni työ­kokeilu­paikan, johon koulutukseni sopisi, mutta joka ei ole hoitoalalla. Se oli kuin olisi etsinyt neulaa heinä­suovasta.

Jaksoin pysyä sinnikkäänä, ja lopulta elokuussa 2013 aloitin työkokeilujakson Suomen Mielenterveysseurassa.

Töihin palaaminen tuntui hyvältä. Minua ei pelottanut eikä jännittänyt. Toimenkuvani rakennettiin tyhjästä. Kokeilujaksoani valvonut Ritva on topakka nainen. Minun oli opittava tekemään töitä erilaisen persoonan kanssa kuin itse olen. Ritvan kanssa löysimme hyvän yhteistyön ja suhteen.

Ensin kokosin koulutuskansioita ja pikkuhiljaa sain enemmän vastuuta niin, että kävin Mielenterveyden ensiapu- ja ohjaajakurssit ja pääsin kouluttamaan uusia ohjaajia. Työtehtävät olivat mielenkiintoisia, ja vaikka olin kokeilussa, minut otettiin mukaan työryhmän jäseneksi.

Helmikuusta 2014 alkaen siirryin osakuntoutustuelle ja jatkoin samoissa työtehtävissä 60 prosentin työsuhteessa.

Olin tavannut alkuvuonna 2012 netissä mukavan miehen. Vuonna 2014 olimme päättämässä suhdettamme, kun raskaus taas yllätti toukokuussa. Mies asuu toisessa kaupungissa, eikä meillä ollut tarvetta puskea perhettä saman katon alle.

Jäin äitiyslomalle joulukuussa ja määräaikainen työsuhteeni päättyi.

Viime vuosi oli tiukka. Toinen poikani syntyi, äidiltä löytyi aivokasvain, johon liittyi komplikaatioita ja isä kuoli sydänsairauteen. Minä jouduin välilevytyräleikkaukseen, ja siskoni lapsi sydänleikkaukseen.

Olen yrittänyt sanoa itselleni, että nyt pitää olla armollinen ja katsella asioita rauhassa.

Tämän vuoden helmikuusta alkaen olen ollut osakuntoutustuella ja työttömänä. Osakuntoutustuki jatkuu eteenpäin vuoden kerrallaan, ja toivon voivani hakea sitä vielä ainakin vuodeksi. Koen oman jaksamiseni niin rajalliseksi, etten vielä voisi ponnistaa säännölliseen työhön.

Raskaimmalta tuntuu hakea työpaikkaa, sillä en jaksamiseni vuoksi voi tässä vaiheessa palata hoitoalalle. Minulla on hakusessa, mihin minusta oikein on? Itseluottamukseni onnahtaa välillä ja jarruttaa rohkeaa etenemistä.

Kuntoutusprosessini oli kuitenkin loistava onnistumistarina. Toisaalta olin itse aktiivinen, mutta mukana oli myös hyvää onnea, että Suomen Mielen­terveysseura tarttui tarinaani ja pystyi palkkaamaan minut.

Kuntoutujista vain pieni prosentti työllistyy pysyvästi työkokeilujen kautta. Minulla on tulevaisuuteni suhteen haaveita, mutta en tiedä, konkretisoituvatko ne. Hankkisinko klassisen hierojakoulutuksen? Aloittaisinko kirjoittamisen perusopinnot? Perustaisinko kahvilan?

Minulla on harkitseva temperamentti. Haluan säästää voimiani perheen arkeen. Minua ei kiinnosta ajatus uudesta työuupumisesta, joka päättyisi masennuksen suohon.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Mieli ry:n nettisivuilla:

Heli Koivula: ”Työkokeilu auttoi uupumuksessani” | MIELI Suomen Mielenterveys ry

Työhyvinvointi – uupumus

Työhyvinvointi on tänä päivänä kuuma puheenaihe, syystäkin. Siihen tulisikin kiinnittää huomiota ennakoivasti, ja satsata nyt, eikä vasta tulevaisuudessa. Työntekijät alkavat olemaan niin kuormittuneita, ettei meillä ole varaa enää odottaa. Ennakoinnilla säästettäisiin huomattava summa rahaa pitkällä aikavälillä. Nyt maksamme kovia summia työstä johtuvista sairastumisista, niiden oireidenmukaisesta hoidosta ja ennenaikaisista eläköitymisistä. Taloutemme ei tule kestämään tätä enää pitkään, ja hintaa, jonka yksilö joutuu maksamaan terveydellään, ei voi edes rahassa mitata.

Uupumus käsitteenä voi herättää ajatuksen, että nukkumalla siitä selviää, mutta näinhän asia ei ole. Moni meistä on kokenut ajoittaista väsymystä, joka menee ohi, kun tilanne rauhoittuu ja saa levättyä. Pitkään jatkuneessa uupumuksessa ihmisen keho ja mieli on ajettu ylikuormitustilaan, joka ei mene ohi pelkällä nukkumisella. Oireita on monia ja hyvin yksilöllisiä, mm. univaikeudet, ahdistus, muistiongelmat, keskittymisvaikeudet, yliherkkyydet, määrittelemättömät kiputilat kehossa, ammatillisen itsetunnon heikkeneminen, ja fyysisten voimien heikkeneminen. Kehomme on viisas, se alkaa ylikuormitustilassa ”sammuttamaan” meiltä toimintoja, jotka eivät ole elintärkeitä. Tämä ei tapahdu hetkessä, joten toipuminenkaan ei tapahdu viikossa tai kuukaudessa. Jos uupuminen on kehittynyt pikkuhiljaa vuosien aikana, se vaatii usein pidemmän ajan palautuakseen. Sanotaan, että jopa tuplasti sen ajan, mitä se on ottanut kehittyäkseen. Toipumista ei voi kiirehtiä, ja usein toipuminen vaatii muutoksia elämään ja omiin toimintatapoihin. Niiden omaksuminen ottaa aikansa. Tästäkin johtuen toipuminen on aaltomaista, ja vaatii loppuelämän herkkyyttä kuunnella itseään ja rajojaan. 

Uupumista ei kannata väheksyä: ”en minä voi uupua”. Jokainen meistä voi uupua, ja se ei tee meistä heikompia. Uupumisen ehkäisemiseksi kannattaa opetella kuuntelemaan itseään, ja tekemään muutoksia mahdollisimman pian, mm. kun stressi alkaa olla pitkittynyttä, unen kanssa on ongelmia, tai huomaat, ettei mikään tunnu miltään. Silloin on toimittava. Vahvuutta on pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

Kun huomaat, että läheisesi tai työkaverisi alkaa käyttäytyä eri lailla kuin yleensä; on stressaantunut, kireä, vetäytyvä – ota rohkeasti asia hänen kanssa esille ja kerro, että olet hänestä huolissasi. Harva meistä itse tunnistaa uupumista, ja osaa hakea ajoissa apua. Kuuntele; jokainen meistä kokee tarvetta tulla kuulluksi ja nähdyksi. Anna tarvittaessa tilaa, mutta älä jätä yksin, vaikka uupunut helposti vetäytyy omiin oloihinsa.

Uupumuksesta selviää, se opettaa ja kasvattaa meitä. 

Elämä on tässä ja nyt. Elä omannäköistä elämää, tee niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi ja saavat voimaan hyvin, ja muuta niitä asioita, jotka vievät sinua kauemmaksi hyvinvoinnista.

“En ole valmis neuvottelemaan kanssasi

siitä, millainen minun tulisi olla.

Jos sen teen, mahdun ehkä sinun muottiisi,

mutta en kuulu enää itselleni.”

– Brene Bown

Kirjoittanut: Piia Vinkki

Toivoa on aina

Uupumus saa helposti ajattelemaan, ettei millään ole mitään merkitystä – ettei minulla ole mitään merkitystä. Olen kokenut sen itse, ja nähnyt paljon uupumusta myös ympärilläni.

Onneksi epätoivo ja synkkyys ei ole koko totuus, vaan vasta kolikon toinen puoli. Uupumuksen toisella puolella on aina olemassa toivo. Se on kipinä jossain syvällä ihmisessä, johon on uupuneena liki mahdotonta uskoa. Mutta siellä se on.

Miten tuon kipinän voisi sitten uupuneena löytää uudelleen? Oikotietä onneen ei ole, vaan ihan ensimmäiseksi on opeteltava lepäämään. Ja se on muuten vaikeaa!

Kun on tottunut suorittamaan tappotahdilla omaa työtä ja elämäänsä, lepääminen tuntuu luovuttamiselta. Itse tunsin sairauslomalla oloni pitkään levottomaksi. Vaikka kroppa ei jaksanut oikein mitään, mieli pyrki edelleen laukkaamaan jossain kaukana tästä hetkestä.

Kierrosten hidastuminen vei omalla kohdallani pari kuukautta. Vasta sitten alkoi hidas toipuminen. Samalla aloin etsiä vastausta kysymykseen: mikä ja kuka olen silloin, kun en suorita mitään?

En kuitenkaan ajattele, että ihmisen pitäisi uupuneena etsiä kadonnutta kipinäänsä yksin. Silloin tulee avuksi vertaistuki. Kun kuulee toisen, uupumuksen läpikäyneen ihmisen kokemuksia aiheesta, oma taakka kevenee. On helpottavaa tajuta, etten sittenkään ole näiden tuntemusteni kanssa yksin.

Kun tunsin taas hiljalleen oloni omaksi itsekseni, halusin puolestani tarjota vertaistukea muille uupuneille. Syntyi idea kirjasta, johon päätin kerätä tarinoita toisilta uupumuksen kokeneilta ihmisiltä. Työuupumuskirja löytyy nykyään kirjakaupoista ja muun muassa Docendon verkkosivuilta: https://docendo.fi/sivu/tuote/tyouupumuskirja/2721408. Sen tarkoitus on tarjota vertaistukea niillekin, joilla ei itsellään juuri nyt ole voimia etsiä toisia ihmisiä tuekseen.

Olen edelleen kiitollinen siitä kannustuksesta, jota sain osakseni silloin, kun en itse toipumiseen uskonut. Se palautti pikkuhiljaa takaisin kadoksissa olleen toivon kipinäni. Siksi muistutan: se sama kipinä on olemassa sinussakin, usko vain.

Kirjoittanut: Rosanna Marila

Huonon lähimuistin kanssa oppii elämään

Minulle on jäänyt kolme “jälkitautia” työuupumuksesta : huono lähimuisti, huonot yöunet ja se, että väsyn nopeasti. 

Lähimuistini on todella huono. Töissä kirjoitan ylös kaikki minulle suullisesti annetut ohjeet ja tehtävät. Jos työkaveri sanoo minulle käytävän päässä jotain, en yleensä muista sitä enää, kun tulen omaan työhuoneeseeni. Jos joku työkaveri tulee käytävällä vastaan, tai ajatus eksyy muualle, alkuperäinen ajatus katoaa kokonaan. Ja ajatus eksyy muualle tosi nopeasti!

Jos minulle tulee joku työasia illalla kotona mieleen, laitan sen ylös kännykän kalenteriin, ja laitan muistutuksen seuraavalle työpäivälle. Kun kännykän muistutus hälyttää, mietin, mitä kännykkä nyt oikein muistuttaa, ja olen yleensä unohtanut ihan totaalisesti asian, josta laitoin muistutuksen. 

Päivällä tapahtuneet asiat vaikuttavat yöuneen. Jos minulla on stressiä, herään aamuyöllä, enkä saa välttämättä enää loppuyöstä unta. Olen sinänsä tottunut tähän aamuyön heräilyyn, että en enää hermostu asiasta. Totean hyväksyvästi, että unet loppuivat tältä yöltä. Yleensä alan lukemaan jotain kirjaa. Tämän teen sen vuoksi, ettei ajatus jää kiertämään kehää ja ala syyllistämään minua: “taas sinä heräsit kesken unien, olet huono ihminen”. En edes yritä saada unen päästä enää kiinni. 

Oman jaksamisen kanssa saa välillä edelleen tasapainoilla. Jos huomaan, että elämän vauhti on kiihtymässä liian lujaksi, osaan nykyään painaa jarrua. Tiedän omat rajani. En esimerkiksi jaksa tehdä ylitöitä. Pidän huolta ravinnosta ja levosta, sekä omasta hyvinvoinnista. Minun hyvinvoinnistani ei kukaan muu pidä huolta. Olen oppinut tervettä itsekkyyttä. 

Kirjoittanut: Sanna Tuuli