Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen

Musertuessani uupumuksen alle, pahinta ei ollut se, että puheeni takelteli, kun aivoni eivät ehtineet hakemaan oikeita termejä samalla, kun etenin lauseissani.

Pahinta ei ollut se, että toisinaan kehoni oli lyijyn raskas. Silloin jopa sängystä nouseminen ja kahvin keittäminen kävi ponnistelujen jälkeen suuremmastakin saavutuksesta.

Pahinta ei ollut se, että sydämeni hakkasi miltei ulos rinnastani puhelimen soidessa tai se, että aina välillä raajani (tai kieleni!) puutui (eikä mokoma ilmoittanut keskukselle milloin sattuisi palaamaan takaisin käyttööni).

Kirjavia oireita pahempaa oli se, että jouduin ajelehtimaan oirekirjoni pyörteissä ilman, että kukaan pystyi sanomaan, milloin saisin itseni takaisin.

Ajelehdin epätietoisena siitä, milloin pystyisin taas puhumaan ilman, että sanat hukkuisivat matkalla tai ajatus katkeaisi.

En tiennyt, milloin voisin julkaista tekstiä ilman, että joudun tavaamaan sitä viidesti läpi löytäen kerta toisensa jälkeen hölmöjä ajatus- ja kirjoitusvirheitä.

Enkä todellakaan tiennyt, milloin pystyisin jälleen olemaan tuottava ja hyödyllinen kokonaisen työpäivän ajan – tai viiden työpäivän peräjälkeen, vaikka sairasloma toisensa perään tuli päätökseensä, ja sitten taas jatkui.

Terveydenalan ammattilaiset yrittivät tsempata minua puuhastelemaan työmaalle oman toimintakykyni rajoissa. Se on ajatuksena kaunis ja jopa kannustava, mutta jos koko toimintakyky on tiessään, myös sula mahdottomuus.

Vain tämä hetki

Loputtomassa aivosumussa ja äärimmäisessä hitaudessa eläminen (tai ehkä enemmänkin haahuilu) kävi useammin kuin kerran tai kaksi turhauttavaksi ennen kaikkea minulle itselleni. Se ei ollut pelkästään turhauttavaa, vaan jopa masentavaa.

Jopa motoriikkani oli kärsinyt, minkä vuoksi annostelin kahvia kahvinkeittimeen kuin pieni lapsi (ympäri pöytiä siis) varmistellen puolisoltani, kuinka monta mitäkin kahvinkeittimeen laitetaan.

Suurin pelkoni oli, ettei kyse ole lopulta uupumuksesta, vaan jostain paljon vakavammasta. Sellaisesta, josta en välttämättä koskaan tulisi toipumaan: olin menettänyt toimintakykyni, etevyyteni ja nokkelan huumorini niin perinpohjaisesti, että tilanne oli kerrassaan masentava. Aivosumu ei kattanut pelkästään kykyjäni, vaan myös tunne-elämä tuntui harmaalta, keskinkertaiselta, mitään sanomattomalta.

En muistanut menneisyyttäni, enkä tiennyt tulevasta. Oli vain hetki jossa ajelehdin, toimintakyvyttä, sumussa. Odotellen, että ehkä vielä joskus tämä tästä.

Kaikki muut kyllä tiesivät kertoa, että kyllä tämä tästä, mutta asiat etenivät niin hitaasti, hiljalleen, ettei siihen ollut helppo uskoa.

Pitkä tie

Sain aina väläyksittäin ripauksen toimintakykyäni takaisin. Arkiset tapahtumat kuten se, että uni loppui aamulla tai se, että sitä ylipäätään oli ollut yhtäjaksoisesti koko yön, olivat lottovoittoja.

Niistä tuskin tuli ilakoitua, sillä siinä, missä terveydentilani otti askeleen eteenpäin, seuraavassa hetkessä hypättiinkin kaksi askelta taakse. Liike oli sahaavaa, mutta pikkuhiljaa – kuin huomaamatta – liikkeen pituus kävi yhä elastisemmaksi. Ei päivä- tai viikkotasolla, vaan kevään vaihtuessa kesään ja sitten pikkuhiljaa kohti uutta kokonaista syksyä. Hieman pidempiä askeleita.

Liike on yhä aaltoilevaa. Ennakoimatonta. Yhtä hyvää päivää saattaa seurata uusi hyvä päivä – tai kolme rutkasti huonompaa.

En tarkoita hyvällä tai huonolla päivällä perinteistä viittausta mielialaan, vaan kykyyn tarttua, aikaansaada, osallistua, olla läsnä ja havainnoida. Muistaa, montako mitäkin kahvinkeittimeen. Viimeistellä kokonainen lause niin, että kaikki sanat ovat menneet kerralla oikein, tulleet oikeassa järjestyksessä ja muodostaneet yhdessä ymmärrettävän lauseen.

Vaikka vielä toisinaan laskujen eräpäivät jäävät noteeraamatta ja viestisovellukset täyttyvät avaamattomista keskusteluista, tiedän, että vielä jonain päivänä sumu hälvenee ja kaikki on selkeämpää.

Vuosipäivä

Heinäkuussa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun päätin ottaa yhteyttä työterveyteen. Vuosi sitten tuijotin saapuneita työsähköposteja ymmärtämättä niistä sanaakaan. Saamatta otetta sen enempää viestien sisällöstä kuin näppäimistöstäkään. Tuli sairasloma, toinen ja kolmas.

Nyt elokuussa 2021, vuosi myöhemmin, havahdun siihen, että minua jännittää. Olen juuri jättänyt syksyn ensimmäisen työhakemuksen ja ilmoittautunut koulutukseen, johon on valintaprosessi. Se, että tunnen jännitystä tuntuu lottovoitolta, kun seurana on liian pitkään ollut tasapaksu harmaa, samantekevä, mitään sanomaton olotila. Sumuinen, korkeintaan epätoivoinen tunne, joka on jatkunut jatkumistaan.

Sellaisen jälkeen on inspiroivaa tuntea. Tuntea ja tuntea olevansa ihminen.

Kun uskaltauduin kertomaan kokemuksestani blogissani tammikuussa 2021 sain uskomattoman määrän viestejä ihmisiltä, jotka olivat kokeneet saman. Ihmisiltä, jotka olivat samassa tilanteessa tai sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat aivan kuilun reunalla.

Olin yllättynyt niiden keskustelujen määrästä, joita pääsin ulostuloni myötä käymään. Ja koska tiedän, että olet siellä – matkalla omalla polullasi – haluan sanoa:

Hengitä. Hetki kerrallaan, vaikka leijuisit heliumpallon lailla irrallisena kaikesta, saamatta otetta. Hetki kerrallaan, vaikka kompuroisit sumuista metsäpolkua yön hämärässä. Vielä tulee sellainen ajanjakso, kun hyviä päiviä on enemmän, kuin huonoja päiviä. Kun hyviä kausia, on enemmän kuin huonoja kausia. Liike on sahaavaa ja toisinaan tuntuu, ettei suunta ole eteenpäin, mutta tärkeintä on silloinkin: hengittää.

Purematta Paras -blogia kirjoittava Jenna

Kirjoitus on julkaistu aiemmin:

Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen | Purematta Paras

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.