Uupunut ja uneton

”Heitä minulle pelastusrengas 
Muuten hukun tän elon kylmiin aaltoihin 
Anna käsi ja vedä minut laivaan 
Ja pistä kuivumaan, lämpöön rakkauden.” 

J. Karjalaisen Pelastusrengas-kappaleen kaltaista pelastajaa ja pelastusrengasta kaipasin  unettomuuden synkimpinä hetkinä. Tuntui, kuin mustekalan lonkerot olisivat vetäneet kohti meren  pohjaa, ja taistelin vastaan. Pieni hetki unta oli kuin henkäys happea hukkuvalle. 

Koin työuupumuksen ja sairastuin krooniseen unettomuuteen syksyllä 2016. Olin sairastuessani  41-vuotias, perheellinen ja työskentelin hoitoalalla. Luonteeltani olen tunnollinen suorittaja, kiltti,  herkkä ja taipuvainen tavoittelemaan täydellisyyttä. Elämäni oli hyvin suorituskeskeistä, niin töissä  kuin vapaa-ajallakin. Työnkuva oli paisunut vuosi vuodelta, ja vaatimukset lisääntyneet. Pienellä  henkilöstömäärällä yritettiin saada yhä enemmän tuloksia aikaan, ja seurauksena oli jatkuva  riittämättömyyden tunne. 

Olin sairauslomalla ensin neljä kuukautta, ja myöhemmin vielä kahdeksan kuukautta. Kokeilin  unettomuuteen paljon erilaisia hoitokeinoja, kuten akupunktioita, vyöhyketerapiaa, homeopatiaa,  kahdeksaa eri lääkettä, nettiterapiaa, psykoterapiaa, Kiila-kuntoutusta, joogaa ja TRE-stressinpurkumenetelmää. Myös puolison ja läheisten tuki on ollut todella merkittävää paranemisen kannalta. Työtäni kevennettiin ja pääsin työskentelemään pieneen ja rauhalliseen yksikköön 50 % työajalla. 

Toipuminen on ollut pitkä ja aaltoileva prosessi, jonka aikana olen oppinut paljon itsetuntemusta,  itsemyötätuntoa, kiitollisuutta, rajojen asettamista, sekä elämään omien arvojeni mukaan. Sairaus on  pakottanut muuttamaan elämäntapoja, ja sen myötä on avautunut uusia mahdollisuuksia  toteuttaa itseään. Olen opiskellut mm. kokemustoimijaksi, ja käyn kertomassa tarinaani muille  ihmisille. 

Ajattelin pitkään, että unettomuudesta on päästävä nopeasti eroon, ja haluan jatkaa arkeani kuten  ennenkin. Olen hiljalleen alkanut hyväksyä herkkäunisuuden kuuluvan elämääni, ja matka jatkuu  seuralaisesta huolimatta. Se rajoittaa tekemisiäni, mutta mahdollistaa kuitenkin hyvän ja  onnellisen elämän. Olen alkanut luottaa kykyihini ja siihen, että elämä kantaa. Asioilla on tapana  järjestyä. Sairaus mahdollistaa ihmisenä kasvamisen. Elämän haastavin ajanjakso voi olla myös  elämän paras ja opettavaisin.  

Kirjoittanut: Kirsi Keränen

Toivoa on aina

Uupumus saa helposti ajattelemaan, ettei millään ole mitään merkitystä – ettei minulla ole mitään merkitystä. Olen kokenut sen itse, ja nähnyt paljon uupumusta myös ympärilläni.

Onneksi epätoivo ja synkkyys ei ole koko totuus, vaan vasta kolikon toinen puoli. Uupumuksen toisella puolella on aina olemassa toivo. Se on kipinä jossain syvällä ihmisessä, johon on uupuneena liki mahdotonta uskoa. Mutta siellä se on.

Miten tuon kipinän voisi sitten uupuneena löytää uudelleen? Oikotietä onneen ei ole, vaan ihan ensimmäiseksi on opeteltava lepäämään. Ja se on muuten vaikeaa!

Kun on tottunut suorittamaan tappotahdilla omaa työtä ja elämäänsä, lepääminen tuntuu luovuttamiselta. Itse tunsin sairauslomalla oloni pitkään levottomaksi. Vaikka kroppa ei jaksanut oikein mitään, mieli pyrki edelleen laukkaamaan jossain kaukana tästä hetkestä.

Kierrosten hidastuminen vei omalla kohdallani pari kuukautta. Vasta sitten alkoi hidas toipuminen. Samalla aloin etsiä vastausta kysymykseen: mikä ja kuka olen silloin, kun en suorita mitään?

En kuitenkaan ajattele, että ihmisen pitäisi uupuneena etsiä kadonnutta kipinäänsä yksin. Silloin tulee avuksi vertaistuki. Kun kuulee toisen, uupumuksen läpikäyneen ihmisen kokemuksia aiheesta, oma taakka kevenee. On helpottavaa tajuta, etten sittenkään ole näiden tuntemusteni kanssa yksin.

Kun tunsin taas hiljalleen oloni omaksi itsekseni, halusin puolestani tarjota vertaistukea muille uupuneille. Syntyi idea kirjasta, johon päätin kerätä tarinoita toisilta uupumuksen kokeneilta ihmisiltä. Työuupumuskirja löytyy nykyään kirjakaupoista ja muun muassa Docendon verkkosivuilta: https://docendo.fi/sivu/tuote/tyouupumuskirja/2721408. Sen tarkoitus on tarjota vertaistukea niillekin, joilla ei itsellään juuri nyt ole voimia etsiä toisia ihmisiä tuekseen.

Olen edelleen kiitollinen siitä kannustuksesta, jota sain osakseni silloin, kun en itse toipumiseen uskonut. Se palautti pikkuhiljaa takaisin kadoksissa olleen toivon kipinäni. Siksi muistutan: se sama kipinä on olemassa sinussakin, usko vain.

Kirjoittanut: Rosanna Marila

Huonon lähimuistin kanssa oppii elämään

Minulle on jäänyt kolme “jälkitautia” työuupumuksesta : huono lähimuisti, huonot yöunet ja se, että väsyn nopeasti. 

Lähimuistini on todella huono. Töissä kirjoitan ylös kaikki minulle suullisesti annetut ohjeet ja tehtävät. Jos työkaveri sanoo minulle käytävän päässä jotain, en yleensä muista sitä enää, kun tulen omaan työhuoneeseeni. Jos joku työkaveri tulee käytävällä vastaan, tai ajatus eksyy muualle, alkuperäinen ajatus katoaa kokonaan. Ja ajatus eksyy muualle tosi nopeasti!

Jos minulle tulee joku työasia illalla kotona mieleen, laitan sen ylös kännykän kalenteriin, ja laitan muistutuksen seuraavalle työpäivälle. Kun kännykän muistutus hälyttää, mietin, mitä kännykkä nyt oikein muistuttaa, ja olen yleensä unohtanut ihan totaalisesti asian, josta laitoin muistutuksen. 

Päivällä tapahtuneet asiat vaikuttavat yöuneen. Jos minulla on stressiä, herään aamuyöllä, enkä saa välttämättä enää loppuyöstä unta. Olen sinänsä tottunut tähän aamuyön heräilyyn, että en enää hermostu asiasta. Totean hyväksyvästi, että unet loppuivat tältä yöltä. Yleensä alan lukemaan jotain kirjaa. Tämän teen sen vuoksi, ettei ajatus jää kiertämään kehää ja ala syyllistämään minua: “taas sinä heräsit kesken unien, olet huono ihminen”. En edes yritä saada unen päästä enää kiinni. 

Oman jaksamisen kanssa saa välillä edelleen tasapainoilla. Jos huomaan, että elämän vauhti on kiihtymässä liian lujaksi, osaan nykyään painaa jarrua. Tiedän omat rajani. En esimerkiksi jaksa tehdä ylitöitä. Pidän huolta ravinnosta ja levosta, sekä omasta hyvinvoinnista. Minun hyvinvoinnistani ei kukaan muu pidä huolta. Olen oppinut tervettä itsekkyyttä. 

Kirjoittanut: Sanna Tuuli

Minun työuupumukseni

Aloitin innolla työt uudessa työpaikassa. Työpaikan “ongelmana” oli jatkuva kasvu. Yritys kasvoi, liikevaihto lisääntyi. Työntekijöiden määrä kasvoi, jatkuvasti tapahtui kaikenlaista muutosta. 

Jossain vaiheessa työn määrä alkoi tuntua liian suurelta. Ratkaisin ongelman naputtamalla tietokonetta vähän lujempaa. Sitten jätin kahvitauot väliin. Lopuksi aloin tehdä ylitöitä iltaisin. 

Kun alkoi tuntua, etten jaksa enää, kävin esimieheni puheilla. Hänen vähättelevä suhtautumisensa asiaan ei helpottanut tilannetta mitenkään. 

Istuin aamuisin autossa työpaikan pihalla. Mietin, menenkö sisään työpaikan ovesta, vai tuosta toisesta ovesta, joka vie työterveyshuollon tiloihin. Valitsin hetken miettimisen jälkeen työpaikan oven. Kävin myös työterveyshuollossa. En osannut selittää, mikä minua vaivaa, eivätkä työterveyshuollon ammattilaiset ymmärtäneet epäselvistä selityksistäni, että minulla on työuupumuksen oireita. 

Työmotivaatio katosi kokonaan. Tuntui, että työlläni ei ole mitään merkitystä. Tein koko ajan töitä niin paljon kuin ehdin, enkä saa muuta palautetta kuin “etkö ole vieläkään tehnyt tuota ja tuota”. Tuntui, ettei kukaan arvosta sitä, mitä olen saanut töissä aikaan. Esimies kantoi vaan lisää töitä pöydälleni päivittäin. Olin työpäivän jälkeen ihan poikki. Makasin sohvalla, enkä jaksanut tehdä edes kotitöitä. En jaksanut lähteä lenkille tai tapaamaan ystäviäni. En tuntenut iloa asioista, joista olin aiemmin iloinnut. 

Yksi pieni oljenkorsi katkaisi kamelin selän. Jälkikäteen ajateltuna se oli tosi pieni asia, mutta se sai minut miettimään, haluanko olla enää töissä tässä työpaikassa. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että en halua olla. Jo tuo päätös helpotti. Tuntui, että on helppo olla töissä, kun ei ole enää “sidottu” tähän työpaikkaan. Tuntui, että tulevaisuus oli edessä aivan avoimena. Kävin ammatinvalinnan psykologin luona selvittämässä, alkaisinko opiskella täysin uutta alaa. Työpsykologia tuntui todella mielenkiintoiselta alalta. Sen alan opiskelu olisi edellyttänyt paikkakunnan vaihtoa. Tuntui, etten ole valmis siihen. Aloin etsiä uutta työpaikkaa. 

Kun löysin uuden työpaikan, edellisen työpaikan ajatteleminen aiheutti aluksi katkeruutta. Syytin kaikkea mahdollista, mikä on mennyt pieleen. Onneksi katkeruus hävisi pian, ja pystyin jatkamaan elämää eteenpäin. Olen oppinut uupumuksen myötä monta asiaa itsestäni. Olen myös muuttunut ihmisenä, työntekijänä, yksilönä. Osaan nykyään sanoa esimiehelleni ei. Osaan pitää kiinni omista rajoista, osaan huolehtia omasta jaksamisesta. 


Kirjoittanut: Toimistotyöntekijä, 45 vuotta

Kaikki järjestyy

”Voisimmeko olla
tänään valona, 
toisillemme antaa hiukan armoa,
huomata se, joka jaksa enää ei, 
jolta kova tahti 
kaikki voimat vei?
Voisimmeko tänään toista tukea,
myötätunnon sanat esiin pukea?” 



Anna-Mari Kaskisen lyhyestä ajatuksia herättävästä runosta, löytyvät työuupumuksen keskeiset sanat:
valo, armo, jaksaminen, kova tahti, toisen tukeminen ja myötätunto.

Työssään uupunut kokee voimattomuutta, joka on tavallista väsymystä voimakkaampaa. Siksi puhutaan uupumuksesta. Ei ”työväsymyksestä”, jota jokainen jossain vaiheessa työssään varmasti kokee. Silti työuupuneen on vaikea antaa armoa itselleen. Ei, vaan mieleen hiipii ajatus: kyllä minä sitten lepään, kun… Sitten kun -aikaa ei valitettavasti kuitenkaan ole. 

Uupuneen uni yleensä häiriintyy. Toisaalta tuntuu, että voisi aina vain nukkua, mutta unta ei joko tulekaan, tai aamuyön valveilla olevat tunnit alkavat tuntua turhankin tutuilta. 

Samalla mieli synkistyy entisestään. Mieleen nousee lisäksi ajatus, etten osaa töitänikään, vaikka ennen olin siinä kyllä ihan hyvä. Nyt työ ei tunnu miltään, ihan kuin robotti tekisi päivän työt. 

Päähänkin koskee koko ajan. Ja hartioita jomottaa. Alaselkääkin vihloo kummasti.  Ja tuntuu kuin vessassa käynnit olisivat vain viime aikoina lisääntyneet. Enhän kohta suoriudu töistäni mitenkään. 

”Mitä mun piti oikeastaan edes tehdä? Miksi kävelin tänne? En jaksaisi millään kuunnella muita. Käännyn pois, ettei tarvitse sanoa mitään.  Äkkiä ovi kiinni. Taas uusi sähköposti, enhän mä ole vastannut edellisiinkään. Voi ei…. apua, olen unohtanut vastata tuohon kokonaan… LAITTAKAA se radio edes pienemmälle! ” 

”Pakko jaksaa. Kotona odottavat lapset ja kotityöt. Ja viikonloppuna tulee vieraita, en kyllä millään jaksaisi. Olisi siivottavakin. On vielä muutama työasia hoidettava kyllä illalla.”

Kova tahti, jaksaa, jaksaa patistaa personal trainerkin. Missä on myötätunto? Tarvitsemme toisiamme, niin ilossa kuin hädässäkin. Joskus toisen myötätuntoiset sanat voivat olla se pelastusrengas, jota tarvitaan, kun itse ei osaa olla itselleen myötätuntoinen. On joko tottunut aina vain pärjäämään, tai on jo uupuneen mielen niin vangitsema, ettei enää kykene sanomaan itselleen mitään myötätuntoista. 

Mitä jos kuitenkin sanoisit itsellesi: kaikki järjestyy. Sinä riität ihan tällaisena. Maailma ei romahda, jos jätät työt seuraavaan päivään. Et siivoa, vaikka vieraita tulee ja haet sen kaupan pakastepizzan perheelle, ja unohdat ohjeet terveellisestä ruokavaliosta täksi illaksi. 

Siitä on hyvä jatkaa sitten miettimään yhdessä jonkun kanssa, on se sitten puoliso, ystävä tai terapeutti, mitä on hyvä seuraavaksi tehdä. Mutta ei tänään, nyt lepää.  Muista, älä jää yksin!  Nyt on aika hoitaa itseäsi, ja sen lisäksi myös työssä asioita on hoidettava kuntoon. Yhdessä. Kaikki järjestyy. Valoa on.


Kirjoittanut: Marketta Hämäläinen