Lista työuupuneille

Tänä päivänä voimme lukea erilaisia listoja asiasta kuin asiasta.

 Kun teet nämä kolme asiaa, kaikki muuttuu, tai oletko AINA tehnyt nämä viisi virhettä?

Voin sanoa, että olen yleensä aina ne tehnyt, ja enemmänkin kuin viisi! Ja tulen todennäköisesti tekemään vielä niin jatkossakin. Olen kyllä myös lukenut, että emme tee virheitä, vaan ne ovat oppimiskokemuksia. 

Vaan vaikeita ovat elämän läksyt. Ja kokemusta on tullut. 

En ehkä siis ole kaikkien self -help oppaiden listojen suurin fani, mutta ajattelinpa minäkin tehdä trendin mukaisesti listan. Listan siitä, mikä on vaikeaa listan toteuttamisessa, siis 

LISTA sen toteuttamisen vaikeudesta TYÖUUPUNEILLE

  1. Pysähdy ja tunnista uupuneesi

Helpommin sanottu kuin tehty!

En ole myöskään kaikkien sananlaskujen suurin fani, mutta tässä sananlasku pitää paikkansa. JOS osaisimme pysähtyä ajoissa, emme uupuisi. Hoitotyötä tehdessäni olen saanut olla mukana monen ihmisen ja perheen iloissa, suruissa, uupumisissa ja tragedioissa. Nöyrimmät kiitokseni heille siitä, ilman niitä tarinoita ja heitä en olisi tässä, eikä minusta olisi tullut se, mitä nyt olen. Sen opin sain heiltä (ja myös myöhemmin itseltä), että jos et kuitenkaan pysähdy – sinut pysäytetään. Kannattaa siis pysähtyä, niin kuin opetetaan.

  1. Anna aikaa itsellesi parantua

Voisin sanoa edelleen, että helpommin sanottu kuin tehty.

 Kenties olet tähän saakka tehnyt jotain jatkuvasti, koko ajan ja vielä enemmän, suorittanut ja suorittanut. Mikä aika – eihän minulla sellaista ole? Entä kuinka voisin suorittaa paranemisen mahdollisimman nopeasti? Joku on myös sanonut, ettei aikaa voi hallita. Ja usko pois, näin se on! Ja kun ensi kertaa luulet parantuneesi, sitä älä usko, nyt ollaan alkumetreillä. Aikaa siis tarvitaan!

  1. Tunnista tunteesi

Tunteet – apua, mitä ne ovat? Pää lyö tyhjää. Apua, mä en tunne mitään. Tai, ehkä kuitenkin ahdistaa lähinnä jatkuvasti. Olenko tuntenut joskus jotain muutakin? Mihin ne muut tunteet ovat hävinneet?  Mitä niille muille tunteille on tapahtunut?

Ei hätää, siellä ne ovat, kaiken alla, unohtuneet kaiken muun jalkoihin.

Vaikeaa siis.   Alku voi olla hankalaa. Kun palaat aina uudelleen kysymyksen ääreen, mitä tämä asia minussa herättää,  etkä sivuuta asiaa esimerkiksi suorittamisella, tunteet heräävät taas henkiin. Muista kuitenkin, että tunteita ei tarvitse hallita, ennemminkin hyväksyä. Se onkin sitten toinen juttu!

  1. Kysy, mikä itsellesi on tärkeää

No, tämänhän pitäisi olla helppo homma! Kyllä minä tiedän, mikä minulle on tärkeää: perhe, lapset, terveys, ystävät, hyvinvointi…  mutta onko niin oikeasti? Jos minulle on terveys tärkeää, miten sitten olen sivuuttanut sen eteen tehtävät asiat? Miksi kehoni on yrittänyt viestiä: voisitko levätä, en jaksa pysyä perässä? Miksi lapset ihmettelevät, kuka on tuo väsynyt olento, joka on kotona, muttei läsnä? 

Jos et reflektoi välillä itsesi kanssa, mitä minulle kuuluu, hukkaat pian itsesi. Asiat, jotka ovat sinulle tärkeitä, ovat samalla sinun arvosi, jotka lopulta saavat elämän tuntumaan omaltasi!

  1. Aseta rajat – opi sanomaan ei

Ahaa! Lyhyt sana, ei, helppoa siis kuin heinänteko. Miksi suustani pääsee kuitenkin: no, enköhän mä vielä tuon jossain välissä pysty hoitamaan. Jos on tottunut aina syrjäyttämään omat tarpeensa ja hakemaan hyväksyntää miellyttämällä ja palvelemalla muita, on todennäköisesti vaikeaa sanoa heti EI. Omat rajat on voineet olla kadoksissa pitkään, tai niitä ei ole koskaan kunnolla muovautunutkaan. Ehkä on ensin opeteltava sanomaan: ehkä, mietin asiaa, palataan tähän myöhemmin. Käveltävä pois kohteliaasti. Kunnes tulee päivä, jolloin tiedostat mitä jaksat, ja pystyt seisomaan oman päätöksesi takana, vaikka se ei enää palvelisi muita mutta sitäkin enemmän itseäsi.

  1. Tee muutos

Enhän mä voi muuttaa mitään! Miltä kaikki sitten näyttää? Tarvitsen ennemminkin uuden harrastuksen, jotta voin näyttää hyvältä. Mistä voin luopua? Mun on ihan PAKKO tehdä nämä työt vielä. 

Varmaan tiedät sen sananlaskun, että pakko ei ole kuin kuolla.

 Ja sitä ennen sinulla on juuri se mahdollisuus tehdä se muutos, vaikka se olisikin VAIKEATA!

Kirjoittanut: Marketta Hämäläinen

Työhyvinvointi – uupumus

Työhyvinvointi on tänä päivänä kuuma puheenaihe, syystäkin. Siihen tulisikin kiinnittää huomiota ennakoivasti, ja satsata nyt, eikä vasta tulevaisuudessa. Työntekijät alkavat olemaan niin kuormittuneita, ettei meillä ole varaa enää odottaa. Ennakoinnilla säästettäisiin huomattava summa rahaa pitkällä aikavälillä. Nyt maksamme kovia summia työstä johtuvista sairastumisista, niiden oireidenmukaisesta hoidosta ja ennenaikaisista eläköitymisistä. Taloutemme ei tule kestämään tätä enää pitkään, ja hintaa, jonka yksilö joutuu maksamaan terveydellään, ei voi edes rahassa mitata.

Uupumus käsitteenä voi herättää ajatuksen, että nukkumalla siitä selviää, mutta näinhän asia ei ole. Moni meistä on kokenut ajoittaista väsymystä, joka menee ohi, kun tilanne rauhoittuu ja saa levättyä. Pitkään jatkuneessa uupumuksessa ihmisen keho ja mieli on ajettu ylikuormitustilaan, joka ei mene ohi pelkällä nukkumisella. Oireita on monia ja hyvin yksilöllisiä, mm. univaikeudet, ahdistus, muistiongelmat, keskittymisvaikeudet, yliherkkyydet, määrittelemättömät kiputilat kehossa, ammatillisen itsetunnon heikkeneminen, ja fyysisten voimien heikkeneminen. Kehomme on viisas, se alkaa ylikuormitustilassa ”sammuttamaan” meiltä toimintoja, jotka eivät ole elintärkeitä. Tämä ei tapahdu hetkessä, joten toipuminenkaan ei tapahdu viikossa tai kuukaudessa. Jos uupuminen on kehittynyt pikkuhiljaa vuosien aikana, se vaatii usein pidemmän ajan palautuakseen. Sanotaan, että jopa tuplasti sen ajan, mitä se on ottanut kehittyäkseen. Toipumista ei voi kiirehtiä, ja usein toipuminen vaatii muutoksia elämään ja omiin toimintatapoihin. Niiden omaksuminen ottaa aikansa. Tästäkin johtuen toipuminen on aaltomaista, ja vaatii loppuelämän herkkyyttä kuunnella itseään ja rajojaan. 

Uupumista ei kannata väheksyä: ”en minä voi uupua”. Jokainen meistä voi uupua, ja se ei tee meistä heikompia. Uupumisen ehkäisemiseksi kannattaa opetella kuuntelemaan itseään, ja tekemään muutoksia mahdollisimman pian, mm. kun stressi alkaa olla pitkittynyttä, unen kanssa on ongelmia, tai huomaat, ettei mikään tunnu miltään. Silloin on toimittava. Vahvuutta on pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

Kun huomaat, että läheisesi tai työkaverisi alkaa käyttäytyä eri lailla kuin yleensä; on stressaantunut, kireä, vetäytyvä – ota rohkeasti asia hänen kanssa esille ja kerro, että olet hänestä huolissasi. Harva meistä itse tunnistaa uupumista, ja osaa hakea ajoissa apua. Kuuntele; jokainen meistä kokee tarvetta tulla kuulluksi ja nähdyksi. Anna tarvittaessa tilaa, mutta älä jätä yksin, vaikka uupunut helposti vetäytyy omiin oloihinsa.

Uupumuksesta selviää, se opettaa ja kasvattaa meitä. 

Elämä on tässä ja nyt. Elä omannäköistä elämää, tee niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi ja saavat voimaan hyvin, ja muuta niitä asioita, jotka vievät sinua kauemmaksi hyvinvoinnista.

“En ole valmis neuvottelemaan kanssasi

siitä, millainen minun tulisi olla.

Jos sen teen, mahdun ehkä sinun muottiisi,

mutta en kuulu enää itselleni.”

– Brene Bown

Kirjoittanut: Piia Vinkki

Uupunut ja uneton

”Heitä minulle pelastusrengas 
Muuten hukun tän elon kylmiin aaltoihin 
Anna käsi ja vedä minut laivaan 
Ja pistä kuivumaan, lämpöön rakkauden.” 

J. Karjalaisen Pelastusrengas-kappaleen kaltaista pelastajaa ja pelastusrengasta kaipasin  unettomuuden synkimpinä hetkinä. Tuntui, kuin mustekalan lonkerot olisivat vetäneet kohti meren  pohjaa, ja taistelin vastaan. Pieni hetki unta oli kuin henkäys happea hukkuvalle. 

Koin työuupumuksen ja sairastuin krooniseen unettomuuteen syksyllä 2016. Olin sairastuessani  41-vuotias, perheellinen ja työskentelin hoitoalalla. Luonteeltani olen tunnollinen suorittaja, kiltti,  herkkä ja taipuvainen tavoittelemaan täydellisyyttä. Elämäni oli hyvin suorituskeskeistä, niin töissä  kuin vapaa-ajallakin. Työnkuva oli paisunut vuosi vuodelta, ja vaatimukset lisääntyneet. Pienellä  henkilöstömäärällä yritettiin saada yhä enemmän tuloksia aikaan, ja seurauksena oli jatkuva  riittämättömyyden tunne. 

Olin sairauslomalla ensin neljä kuukautta, ja myöhemmin vielä kahdeksan kuukautta. Kokeilin  unettomuuteen paljon erilaisia hoitokeinoja, kuten akupunktioita, vyöhyketerapiaa, homeopatiaa,  kahdeksaa eri lääkettä, nettiterapiaa, psykoterapiaa, Kiila-kuntoutusta, joogaa ja TRE-stressinpurkumenetelmää. Myös puolison ja läheisten tuki on ollut todella merkittävää paranemisen kannalta. Työtäni kevennettiin ja pääsin työskentelemään pieneen ja rauhalliseen yksikköön 50 % työajalla. 

Toipuminen on ollut pitkä ja aaltoileva prosessi, jonka aikana olen oppinut paljon itsetuntemusta,  itsemyötätuntoa, kiitollisuutta, rajojen asettamista, sekä elämään omien arvojeni mukaan. Sairaus on  pakottanut muuttamaan elämäntapoja, ja sen myötä on avautunut uusia mahdollisuuksia  toteuttaa itseään. Olen opiskellut mm. kokemustoimijaksi, ja käyn kertomassa tarinaani muille  ihmisille. 

Ajattelin pitkään, että unettomuudesta on päästävä nopeasti eroon, ja haluan jatkaa arkeani kuten  ennenkin. Olen hiljalleen alkanut hyväksyä herkkäunisuuden kuuluvan elämääni, ja matka jatkuu  seuralaisesta huolimatta. Se rajoittaa tekemisiäni, mutta mahdollistaa kuitenkin hyvän ja  onnellisen elämän. Olen alkanut luottaa kykyihini ja siihen, että elämä kantaa. Asioilla on tapana  järjestyä. Sairaus mahdollistaa ihmisenä kasvamisen. Elämän haastavin ajanjakso voi olla myös  elämän paras ja opettavaisin.  

Kirjoittanut: Kirsi Keränen

Toivoa on aina

Uupumus saa helposti ajattelemaan, ettei millään ole mitään merkitystä – ettei minulla ole mitään merkitystä. Olen kokenut sen itse, ja nähnyt paljon uupumusta myös ympärilläni.

Onneksi epätoivo ja synkkyys ei ole koko totuus, vaan vasta kolikon toinen puoli. Uupumuksen toisella puolella on aina olemassa toivo. Se on kipinä jossain syvällä ihmisessä, johon on uupuneena liki mahdotonta uskoa. Mutta siellä se on.

Miten tuon kipinän voisi sitten uupuneena löytää uudelleen? Oikotietä onneen ei ole, vaan ihan ensimmäiseksi on opeteltava lepäämään. Ja se on muuten vaikeaa!

Kun on tottunut suorittamaan tappotahdilla omaa työtä ja elämäänsä, lepääminen tuntuu luovuttamiselta. Itse tunsin sairauslomalla oloni pitkään levottomaksi. Vaikka kroppa ei jaksanut oikein mitään, mieli pyrki edelleen laukkaamaan jossain kaukana tästä hetkestä.

Kierrosten hidastuminen vei omalla kohdallani pari kuukautta. Vasta sitten alkoi hidas toipuminen. Samalla aloin etsiä vastausta kysymykseen: mikä ja kuka olen silloin, kun en suorita mitään?

En kuitenkaan ajattele, että ihmisen pitäisi uupuneena etsiä kadonnutta kipinäänsä yksin. Silloin tulee avuksi vertaistuki. Kun kuulee toisen, uupumuksen läpikäyneen ihmisen kokemuksia aiheesta, oma taakka kevenee. On helpottavaa tajuta, etten sittenkään ole näiden tuntemusteni kanssa yksin.

Kun tunsin taas hiljalleen oloni omaksi itsekseni, halusin puolestani tarjota vertaistukea muille uupuneille. Syntyi idea kirjasta, johon päätin kerätä tarinoita toisilta uupumuksen kokeneilta ihmisiltä. Työuupumuskirja löytyy nykyään kirjakaupoista ja muun muassa Docendon verkkosivuilta: https://docendo.fi/sivu/tuote/tyouupumuskirja/2721408. Sen tarkoitus on tarjota vertaistukea niillekin, joilla ei itsellään juuri nyt ole voimia etsiä toisia ihmisiä tuekseen.

Olen edelleen kiitollinen siitä kannustuksesta, jota sain osakseni silloin, kun en itse toipumiseen uskonut. Se palautti pikkuhiljaa takaisin kadoksissa olleen toivon kipinäni. Siksi muistutan: se sama kipinä on olemassa sinussakin, usko vain.

Kirjoittanut: Rosanna Marila

Huonon lähimuistin kanssa oppii elämään

Minulle on jäänyt kolme “jälkitautia” työuupumuksesta : huono lähimuisti, huonot yöunet ja se, että väsyn nopeasti. 

Lähimuistini on todella huono. Töissä kirjoitan ylös kaikki minulle suullisesti annetut ohjeet ja tehtävät. Jos työkaveri sanoo minulle käytävän päässä jotain, en yleensä muista sitä enää, kun tulen omaan työhuoneeseeni. Jos joku työkaveri tulee käytävällä vastaan, tai ajatus eksyy muualle, alkuperäinen ajatus katoaa kokonaan. Ja ajatus eksyy muualle tosi nopeasti!

Jos minulle tulee joku työasia illalla kotona mieleen, laitan sen ylös kännykän kalenteriin, ja laitan muistutuksen seuraavalle työpäivälle. Kun kännykän muistutus hälyttää, mietin, mitä kännykkä nyt oikein muistuttaa, ja olen yleensä unohtanut ihan totaalisesti asian, josta laitoin muistutuksen. 

Päivällä tapahtuneet asiat vaikuttavat yöuneen. Jos minulla on stressiä, herään aamuyöllä, enkä saa välttämättä enää loppuyöstä unta. Olen sinänsä tottunut tähän aamuyön heräilyyn, että en enää hermostu asiasta. Totean hyväksyvästi, että unet loppuivat tältä yöltä. Yleensä alan lukemaan jotain kirjaa. Tämän teen sen vuoksi, ettei ajatus jää kiertämään kehää ja ala syyllistämään minua: “taas sinä heräsit kesken unien, olet huono ihminen”. En edes yritä saada unen päästä enää kiinni. 

Oman jaksamisen kanssa saa välillä edelleen tasapainoilla. Jos huomaan, että elämän vauhti on kiihtymässä liian lujaksi, osaan nykyään painaa jarrua. Tiedän omat rajani. En esimerkiksi jaksa tehdä ylitöitä. Pidän huolta ravinnosta ja levosta, sekä omasta hyvinvoinnista. Minun hyvinvoinnistani ei kukaan muu pidä huolta. Olen oppinut tervettä itsekkyyttä. 

Kirjoittanut: Sanna Tuuli

Minun työuupumukseni

Aloitin innolla työt uudessa työpaikassa. Työpaikan “ongelmana” oli jatkuva kasvu. Yritys kasvoi, liikevaihto lisääntyi. Työntekijöiden määrä kasvoi, jatkuvasti tapahtui kaikenlaista muutosta. 

Jossain vaiheessa työn määrä alkoi tuntua liian suurelta. Ratkaisin ongelman naputtamalla tietokonetta vähän lujempaa. Sitten jätin kahvitauot väliin. Lopuksi aloin tehdä ylitöitä iltaisin. 

Kun alkoi tuntua, etten jaksa enää, kävin esimieheni puheilla. Hänen vähättelevä suhtautumisensa asiaan ei helpottanut tilannetta mitenkään. 

Istuin aamuisin autossa työpaikan pihalla. Mietin, menenkö sisään työpaikan ovesta, vai tuosta toisesta ovesta, joka vie työterveyshuollon tiloihin. Valitsin hetken miettimisen jälkeen työpaikan oven. Kävin myös työterveyshuollossa. En osannut selittää, mikä minua vaivaa, eivätkä työterveyshuollon ammattilaiset ymmärtäneet epäselvistä selityksistäni, että minulla on työuupumuksen oireita. 

Työmotivaatio katosi kokonaan. Tuntui, että työlläni ei ole mitään merkitystä. Tein koko ajan töitä niin paljon kuin ehdin, enkä saa muuta palautetta kuin “etkö ole vieläkään tehnyt tuota ja tuota”. Tuntui, ettei kukaan arvosta sitä, mitä olen saanut töissä aikaan. Esimies kantoi vaan lisää töitä pöydälleni päivittäin. Olin työpäivän jälkeen ihan poikki. Makasin sohvalla, enkä jaksanut tehdä edes kotitöitä. En jaksanut lähteä lenkille tai tapaamaan ystäviäni. En tuntenut iloa asioista, joista olin aiemmin iloinnut. 

Yksi pieni oljenkorsi katkaisi kamelin selän. Jälkikäteen ajateltuna se oli tosi pieni asia, mutta se sai minut miettimään, haluanko olla enää töissä tässä työpaikassa. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että en halua olla. Jo tuo päätös helpotti. Tuntui, että on helppo olla töissä, kun ei ole enää “sidottu” tähän työpaikkaan. Tuntui, että tulevaisuus oli edessä aivan avoimena. Kävin ammatinvalinnan psykologin luona selvittämässä, alkaisinko opiskella täysin uutta alaa. Työpsykologia tuntui todella mielenkiintoiselta alalta. Sen alan opiskelu olisi edellyttänyt paikkakunnan vaihtoa. Tuntui, etten ole valmis siihen. Aloin etsiä uutta työpaikkaa. 

Kun löysin uuden työpaikan, edellisen työpaikan ajatteleminen aiheutti aluksi katkeruutta. Syytin kaikkea mahdollista, mikä on mennyt pieleen. Onneksi katkeruus hävisi pian, ja pystyin jatkamaan elämää eteenpäin. Olen oppinut uupumuksen myötä monta asiaa itsestäni. Olen myös muuttunut ihmisenä, työntekijänä, yksilönä. Osaan nykyään sanoa esimiehelleni ei. Osaan pitää kiinni omista rajoista, osaan huolehtia omasta jaksamisesta. 


Kirjoittanut: Toimistotyöntekijä, 45 vuotta

Kaikki järjestyy

”Voisimmeko olla
tänään valona, 
toisillemme antaa hiukan armoa,
huomata se, joka jaksa enää ei, 
jolta kova tahti 
kaikki voimat vei?
Voisimmeko tänään toista tukea,
myötätunnon sanat esiin pukea?” 



Anna-Mari Kaskisen lyhyestä ajatuksia herättävästä runosta, löytyvät työuupumuksen keskeiset sanat:
valo, armo, jaksaminen, kova tahti, toisen tukeminen ja myötätunto.

Työssään uupunut kokee voimattomuutta, joka on tavallista väsymystä voimakkaampaa. Siksi puhutaan uupumuksesta. Ei ”työväsymyksestä”, jota jokainen jossain vaiheessa työssään varmasti kokee. Silti työuupuneen on vaikea antaa armoa itselleen. Ei, vaan mieleen hiipii ajatus: kyllä minä sitten lepään, kun… Sitten kun -aikaa ei valitettavasti kuitenkaan ole. 

Uupuneen uni yleensä häiriintyy. Toisaalta tuntuu, että voisi aina vain nukkua, mutta unta ei joko tulekaan, tai aamuyön valveilla olevat tunnit alkavat tuntua turhankin tutuilta. 

Samalla mieli synkistyy entisestään. Mieleen nousee lisäksi ajatus, etten osaa töitänikään, vaikka ennen olin siinä kyllä ihan hyvä. Nyt työ ei tunnu miltään, ihan kuin robotti tekisi päivän työt. 

Päähänkin koskee koko ajan. Ja hartioita jomottaa. Alaselkääkin vihloo kummasti.  Ja tuntuu kuin vessassa käynnit olisivat vain viime aikoina lisääntyneet. Enhän kohta suoriudu töistäni mitenkään. 

”Mitä mun piti oikeastaan edes tehdä? Miksi kävelin tänne? En jaksaisi millään kuunnella muita. Käännyn pois, ettei tarvitse sanoa mitään.  Äkkiä ovi kiinni. Taas uusi sähköposti, enhän mä ole vastannut edellisiinkään. Voi ei…. apua, olen unohtanut vastata tuohon kokonaan… LAITTAKAA se radio edes pienemmälle! ” 

”Pakko jaksaa. Kotona odottavat lapset ja kotityöt. Ja viikonloppuna tulee vieraita, en kyllä millään jaksaisi. Olisi siivottavakin. On vielä muutama työasia hoidettava kyllä illalla.”

Kova tahti, jaksaa, jaksaa patistaa personal trainerkin. Missä on myötätunto? Tarvitsemme toisiamme, niin ilossa kuin hädässäkin. Joskus toisen myötätuntoiset sanat voivat olla se pelastusrengas, jota tarvitaan, kun itse ei osaa olla itselleen myötätuntoinen. On joko tottunut aina vain pärjäämään, tai on jo uupuneen mielen niin vangitsema, ettei enää kykene sanomaan itselleen mitään myötätuntoista. 

Mitä jos kuitenkin sanoisit itsellesi: kaikki järjestyy. Sinä riität ihan tällaisena. Maailma ei romahda, jos jätät työt seuraavaan päivään. Et siivoa, vaikka vieraita tulee ja haet sen kaupan pakastepizzan perheelle, ja unohdat ohjeet terveellisestä ruokavaliosta täksi illaksi. 

Siitä on hyvä jatkaa sitten miettimään yhdessä jonkun kanssa, on se sitten puoliso, ystävä tai terapeutti, mitä on hyvä seuraavaksi tehdä. Mutta ei tänään, nyt lepää.  Muista, älä jää yksin!  Nyt on aika hoitaa itseäsi, ja sen lisäksi myös työssä asioita on hoidettava kuntoon. Yhdessä. Kaikki järjestyy. Valoa on.


Kirjoittanut: Marketta Hämäläinen