Olipa kerran uupumus

Se hiipi taloon vähän salakavalasti, takaoven kautta, ja oli pitkään piilossa ennen kuin näyttäytyi. Se piileksi kirjapinojen, tiskivuorien ja likapyykkikorin takana, se karjui kauan tekemättömistä kotitöistä, tulevista velvollisuuksista ja keskeneräisistä tehtävistä. Talon asukkaat kuulivat nämä karjunnat, ja ottivat ne todesta. Uupumus kuiskaili ihmisille myös levon tarpeesta, hidastamisesta ja pysähtymisestä, mutta kuiskauksia talon asukkaat eivät kuulleet. 

”Tyhmiä talon asukkaita!”, ajatteli Uupumus. 

”Ainoastaan voimalla ja tarmolla, kunnon dynaamisella karjunnalla saan sanaseni sanottua, mutta kukaan täällä ei kuuntele tärkeitä kuiskauksia. No, näytän niille vielä!”

Alkuun Uupumus oli melko pieni. Jos sen olisi silloin huomannut, sen olisi helposti voinut ottaa syliin, silittää pehmeäksi ja sulattaa rauhoittumalla pois – mutta kun ei sitä kukaan nähnyt! 

Se sai kasvaa rauhassa ja salaa, ja siitä tulikin iso. 

Siitä tuli iso, musta, nälkäinen – ja se oli vähän vihainen. Se oli vihainen, koska kukaan ei tarjonnut sille huomiota, aikaa, tilaa ja rauhaa.Se ei saanut itseään täysin kuulluksi, niinpä se kasvoi vähän joka viikko. 

Talossa alkoi näyttää aika kaoottiselta, oli sotkua ja vaikeutta, roinaa ja stressiä, rompetta ja rasitusta. 

Uupumus alkoi voida hyvin. Siitä tuli jykevä, tanakka ja tarmokas pakkaus, joka nieli joka viikko talosta ilmaa ja valoa. 

Talon asukkaat eivät nähneet Uupumusta. Se oli niin superhyvä leikkimään piilosta. Mutta talon asukkaiden tuttavat alkoivat nähdä vilauksia siitä.

Ettei vain teille ole tullut Uupumus?

Ei! Ei todellakaan ole. Tämä vaan tämä syksy, kun on niin paljon kaikkea. Kyllä tämä tästä.

Mutta ihan kuin olisin nähnyt Uupumuksen merkkejä? Kyllä nämä jäljet vähän Uupumuksen jättämiltä vaikuttaa!

Höpsis, ei se meille ole muuttanut! Jokaisellahan joskus on tällaisia jälkiä, ei Uupumus tätä ole tehnyt… ihan Elämä vaan!

Talon asukkaat alkoivat voida hiukan huonosti talossa. 

Talossa oli ahdasta, pimeää, likaista ja haisevaa. Kaikki tila ja valo, hyvät tuoksut ja raikkaus ja puhtaus olivat poissa. 

Talon asukkaat alkoivat syytellä toisiaan sotkuista. Talon asukkaat saivat aikaan meheviä riitoja, pudottelivat oikein pahaa jälkeä tekeviä sanallisia pommeja, ja levittivät negatiivista pahan olon ilmaa taloon. 

Samaan aikaan Uupumus hihitti, ja voi paksusti. 

Sitten peliin astui Elämä.

Ja Elämä onneksi opetti.

Elämä opetti että Uupumukselle olisi tärkeää antaa vähän huomiota. 

Olisi hyvä ottaa Uupumus todesta. 

Olisi tärkeää kuulla, mitä Uupumuksella on sanottavaa.

Ja toden totta; talon asukkaat vihdoinkin kuuntelivat! 

He kuuntelivat tarkkaan.

Uupumus kertoi, että hän haluaisi olla taas pieni ja kevyt, ohuen ohut ja huomaamaton, vain silloin tällöin esiin nouseva, mutta nopeasti taas pois haihtuva. Hän voi hyvin, kun saa olla vain muistuttajan työssä. Nyt; tässä talossa hänen on pitänyt olla vahva ja tanakka, suuri ja voimakas. Ihmiset sen sijaan ovat muuttuneet heikoiksi ja onnettomiksi.

Ihmiset alkoivat hidastaa, rauhoittua, karsia. Antaa enemmän aikaansa levolle, pysähtymiselle. Luopua liian suurista vaatimuksista, sallia keskeneräisyyttä ja ymmärtää ettei kaikkea tarvitse tehdä, kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Ja tosiaan; pikkuhiljaa Uupumus alkoi pienentyä. Se ei enää ollut vihainen, koska nyt sen pyynnöt otettiin todesta.

Nyt Uupumus sai jäädä tekemään tärkeää työtään – se sai toimia muistuttajan työssä. Nyt se muistuttaa talon asukkaita – ja kuiskaukset kuullaan.

Julkaistu aiemmin

Ratkes-lehti 3/2021

Henna Laitinen

ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja -valmentaja, draamakasvattaja

luovuusvalmennusjaterapia@gmail.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.