Aloitin innolla työt uudessa työpaikassa. Työpaikan “ongelmana” oli jatkuva kasvu. Yritys kasvoi, liikevaihto lisääntyi. Työntekijöiden määrä kasvoi, jatkuvasti tapahtui kaikenlaista muutosta.
Jossain vaiheessa työn määrä alkoi tuntua liian suurelta. Ratkaisin ongelman naputtamalla tietokonetta vähän lujempaa. Sitten jätin kahvitauot väliin. Lopuksi aloin tehdä ylitöitä iltaisin.
Kun alkoi tuntua, etten jaksa enää, kävin esimieheni puheilla. Hänen vähättelevä suhtautumisensa asiaan ei helpottanut tilannetta mitenkään.
Istuin aamuisin autossa työpaikan pihalla. Mietin, menenkö sisään työpaikan ovesta, vai tuosta toisesta ovesta, joka vie työterveyshuollon tiloihin. Valitsin hetken miettimisen jälkeen työpaikan oven. Kävin myös työterveyshuollossa. En osannut selittää, mikä minua vaivaa, eivätkä työterveyshuollon ammattilaiset ymmärtäneet epäselvistä selityksistäni, että minulla on työuupumuksen oireita.
Työmotivaatio katosi kokonaan. Tuntui, että työlläni ei ole mitään merkitystä. Tein koko ajan töitä niin paljon kuin ehdin, enkä saa muuta palautetta kuin “etkö ole vieläkään tehnyt tuota ja tuota”. Tuntui, ettei kukaan arvosta sitä, mitä olen saanut töissä aikaan. Esimies kantoi vaan lisää töitä pöydälleni päivittäin. Olin työpäivän jälkeen ihan poikki. Makasin sohvalla, enkä jaksanut tehdä edes kotitöitä. En jaksanut lähteä lenkille tai tapaamaan ystäviäni. En tuntenut iloa asioista, joista olin aiemmin iloinnut.
Yksi pieni oljenkorsi katkaisi kamelin selän. Jälkikäteen ajateltuna se oli tosi pieni asia, mutta se sai minut miettimään, haluanko olla enää töissä tässä työpaikassa. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että en halua olla. Jo tuo päätös helpotti. Tuntui, että on helppo olla töissä, kun ei ole enää “sidottu” tähän työpaikkaan. Tuntui, että tulevaisuus oli edessä aivan avoimena. Kävin ammatinvalinnan psykologin luona selvittämässä, alkaisinko opiskella täysin uutta alaa. Työpsykologia tuntui todella mielenkiintoiselta alalta. Sen alan opiskelu olisi edellyttänyt paikkakunnan vaihtoa. Tuntui, etten ole valmis siihen. Aloin etsiä uutta työpaikkaa.
Kun löysin uuden työpaikan, edellisen työpaikan ajatteleminen aiheutti aluksi katkeruutta. Syytin kaikkea mahdollista, mikä on mennyt pieleen. Onneksi katkeruus hävisi pian, ja pystyin jatkamaan elämää eteenpäin. Olen oppinut uupumuksen myötä monta asiaa itsestäni. Olen myös muuttunut ihmisenä, työntekijänä, yksilönä. Osaan nykyään sanoa esimiehelleni ei. Osaan pitää kiinni omista rajoista, osaan huolehtia omasta jaksamisesta.
Kirjoittanut: Toimistotyöntekijä, 45 vuotta